TUKKIVANNESAHA
Sadan kuution sahaussavotta on iso ja kallis homma. Jos se tehdään talkoilla, tulee huolto-operaatiosta mittava. Lisäksi talkootyö tuo tontille helposti sellaisia käsipareja, jotka eivät ole tottuneet työmaan riskeihin. Jos sattuu vahinko, jää siitä pitkä varjo. Ei saa sattua.
Toisaalta työtä on niin paljon, ettei siihen kehtaa pyytää muita – tekemistä on ihan liikaa talkoiksi. Tukit pitäisi kuitenkin fileoida ja taapeloida ennen kuin tulee toukokuu ja toukat.
Kun lähistölle nousi tyvitukkitalo, kävi puut suikaloimassa vannesahuri. Isot puut siis voi fileroida vannesahalla! Tämä kortti pitää katsoa. Sirkkelihommista olin tullut siihen tulokseen, että jos puut ovat yli 40 cm paksuja, ovat ne vähän isonpuoleisia sirkkelin kitaan. Omaan taloon tulevat puut olivat tätä mittaluokkaa, suurin kolme vaaksaa läpimitaltaan. Pitää siis harkita toista vaihtoehtoa.
Home made bandsawmill ja entteriä – jo alkoi löytyä. Kyllä on Youtube hyvä palvelin! Yhdellä napautuksella pääsee katselemaan, miten lännen mies tai idän virittelijä laittaa tukit siivuiksi. Autollissa on sielläkin rälläköity, porattu ja hitsattu kasaan hirsisahoja. Tämähän on ihan universaali juttu.
On tehty kiskot ja kiskoilla kulkee sahalaite kuin iso rullaattori. On pieni moottori, jonka voimalla vetorenkaat pyörivät. Ja terä kiertää kehää ison moottorin voimalla. Autonrenkaat pyörivät ja pelkkoja tulee. Katsoin kymmeniä klippejä ja sytyin. Löysin hyviä kuviakin ja piirsin sitten oman versioni. Mietin jopa puurunkoista, mutta päädyin rautaiseen.
Piirustukset kourassa menin Kelloniemen romuhalleille ja sieltä löysin runkovärkit. Löysin myös vanhoja kulmarautoja kiskoiksi. Ja pyöränpolkimia, ketjuja ja hammasrattaita, kierretankoja, laakereita ja suojapeltejä. Kaikkea tarpeellista. Nostelin ne auton perään ja köytin pidemmät katolle ja tyytyväisin mielin lähdin ajamaan Kuopiosta pohjoiseen. Voimansiirtoakselin löysin omista nurkista – Kuikan entisen potkuriakselin.
Oleellinen komponentti systeemissä oli moottori. Pitäisi löytää sopiva. Sain tähtäimeen vanhan Strömbergin (11 Kw). Pitäisi vaihtaa liitin uuteen ja hankkia pitkästi kaapelia. Tehot kyllä riittäisivät reilusti, mutta ei oikein kiehdo ajatus, että liittäisi voimavirtaa tähän laitteeseen. Se ennenmminkin pelottaa.
Samasta hallista löytyi myös lumilinko, joka oli hajonnut ensihetkillä käyttäjänsä käsissä. Hän oli kokeillut lingota sohjoa järven jäällä. Alakerta ei ollut testiä kestänyt, mutta itse kone oli aivan ehyt, öljy kirkasta. Tämän ympärille sen voisi tehdä.
Irrotin lingosta moottorin. Se oli Tecumseh, kahdeksan hevosvoimaa, maksimikierrokset 3600 rpm. Jotkut ovat tehneet pienemmilläkin koneilla pelkkansa, mutta aavistelen, että 8 hp on aikalailla minimiteho, onhan lanssissa jopa 60 sentin paksuinen jäätynyt tukki. Ajattelin että sahan terän nopeus täytyy pudottaa suhteellisen hitaaksi, ettei vääntö loppuisi koneesta. Lopulta päädyin laskemaan teränopeuden10 metriin sekunnissa. Se on aivan alarajoilla verrattuna muihin, mutta sahataan sitten hitaasti, onhan tässä kevättä jäljellä. Hapuilua tämä on, mutta eiköhän se siitä.
Vielä oli rakennettava kiskot. Niiden pituus määräytyi välipohjan vuoliaisten perusteella, niistä tulee liki kymmenmetrisiä. Lankkujen pätkistä tein viisi jykevää ratapölkkyä, joiden asennuspaikalta kaivoin lumet pois. Ratapölkkyjen päälle tein lankuista kiskorungot, joiden selkään naulasin kulmaraudat kiskoiksi. Pitkällisen passailun tuloksena kiskot olivat viimein linjassa, nyt pitäisi tulla suoria siivuja.
Mutta miten käy kun pitkän ja painavan tukin pyörittää kiskojen väliin? Pysyykö ne paikoillaan? Ne on ankkuroitava erittäin jämäkästi paikoilleen, jottei linjasto liikahtaisi tukkeja siirrellessä.
Hain käsiini ahkion, sen joka hommattiin joskus Jällivaaran hyytävän kylmälle retkelle. Hyytävä keli oli nytkin – pakkasta liki kolmekymmentä ja paksut nietokset metsissä ja järvellä. Siis järvellä...
Sinnehän nousee vesi jään päälle lumen painaessa! Kahlasin kuun valossa umpihangen läpi jäälle. Lapioin lumeen syvän kuopan ja vastaan tuli vettä. Lapioin ahkion täyteen sohjoa ja kiskoin kuormaa sahauslinjastolle päin. Pumppasin lumessa eteenpäin, kiskoin ohi jäätyneiden puiden, ohi talviuntaan nukkuvien muurahaiskekojen, pakkasyössä uurastelin, otsalampulla tähystelin ja kippasin sohjot sahauslinjan perustuksiin. Hain uuden kuorman ja taas uuden. Rannasta lanssille muodostui jäinen kouru, jota myöten sohjokuljetus onnistui tarpeeksi helposti. Linjastolta nousi sakea höyry pakkasilmaan, hetkessä kylmyys oli muurannut ratapölkyt kiinni routaiseen maahan. Se ei nyt inahda siitä mihinkään ennen kuin kuikka laulaa. Hyvä homma! Ja tähän kun vielä satelee muutama kuutio puruja päälle, niin kyllä kestää perustus viimeiseen tukkiin asti.
Jäisenä pakkasiltana pyörittelin ensimmäisen nelimetrisen tukin linjastolle. Starttasin Tecumsehin ja aloin työnnellä laitetta kiskoja pitkin eteenpäin. Väänsin kierrokset täysille. Laitoin tipottajan tipottelemaan sahausnestettä terälle. Terä painui tukin päästä sisään, moottorin kierrokset niiasivat hiukan, mutta vakiokierrostekniikka hoiti homman. Ensimmäinen ajo onnistui. Käänsin tukin innoissani toisinpäin ja ajoin toisenkin posken suoraksi. Riemusta kiljuen hypin lumihangessa ja huusin, että se toimii! Elämöinnin taisi kuulla vain yöpuulleen asettunut kylmänkankea korpi.
Ensimmäisestä pelkasta muotoilin nosturipuomin, jonka linjaston päässä seisova iso kuusi sai sen kylkeensä. Peltipannan löin nelosnauloilla kiinni runkoon, laakeriksi. Siihen alle kaksi hirrenpätkää kierretangoilla kiinni jalustaksi. Ja purjeveneestä loputkin köydet – niillä puomin pää kiinni ylemmäksi runkoon. Ihan hyvä ja jämerä systeemi. Kääntyvän puomin päähän laitoin PullZall – akkuvinssin roikkumaan. Nosturin puomin pää ylsi sahalinjan päälle ja tulevan taapelin päälle – sillä siirtyisi valmis tavara tuotantolinjalta varastoon.
Teknisiä haasteita – tarpeeksi
Sahauksen alkutaipaleeseen sisältyi teknisiä haasteita. Tuntui nostagisella ja rankalla tavalla kotoisalta kantaa työkalupakki yhä uudelleen sahan luo ja yrittää ymmärtää vikojen syyt. Semmoistahan se oli silloin kun pottua viljeltiin. Syysiltaisin leimahteli konekentällä hitsausliekki, kun isä siellä hitsasi ja rälläköi kuntoon vanhoja vehkeitä. Talvi painoi päälle ja puolet perunoista oli vielä maassa. Homman oli pakko onnistua ja isä laihtui aika paljon aina perunannoston aikaan. Olin löytänyt vanhoille jäljille.
Yksi haaste oli terärenkaiden aurauskulman säätö sellaiseksi, ettei sahanterä tee mutkia, mutta pysyisi paikoillaan nojaten kevyesti laakeriohjuriin. Balanssi löytyi tuolta osin, mutta ongelmat eivät täysin poistuneet.
Laakeriohjureita piti säätää aika paljon, ettei sahan terä lähde ylös taikka alas, vaan etenee vaakasuoraan. Teränohjauslaakerit olivat kovassa käytössä ja kuluivat melko nopeasti loppuun – alkoivat lämmetä ja valittaa ja viheltää. Laakereita piti ostaa pussillinen lisää, suurensin myös niiden kokoa ja luovuin ulkoisesta voitelusta – alkoi kestää pitempään.
Kaikesta säätämisestä huolimatta sahanterä meni kuin delfiini – jälki aaltoili. Halusin että se menisi ihan suoraan. Tein terien teroitusta varten jigin, jonka avulla terät sai suurin piirtein oikeaan kulmaan teroitettua. Teroituksessa käytin pikkurälläkkää ja punaista teroituslaikkaa. Hyvin sillä teroittui, kun tarkasti teki. Välillä joku teränkärki ylikuumeni, kun tuli liian voimakkaasti teroitettua. Lopulta tajusin kiinnittää huomiota terän haritukseen. Alkuperäinen haritus oli häipynyt terän sisäkurvista. Teroitusjigissä vanne oli tiukasti paikoillaan, vain terät kurkistivat ylös metallihahlosta. Nuijin kuparivasaralla teriin uuden harituksen. Jostakin luin, että 32 tuumantuhannesosaa on optimaalinen haritus. Laskeskelin, että se on suurin piirtein puoli hampaan kärjen leveyttä ja sen tiedon varassa haritin. Nyt alkoi jälki olla suoraa. Mutta kauaa ei voinut juhlia.
Sahan vetoakselina toiminut fiskarin potkuriakseli katkesi. Tilanteeseen ei sisältynyt erityistä dramatiikkaa, olihan saha paketoitu erinäisillä suojuksilla. Fiilis oli kuin joku olisi potkaissut polvitaipeeseen.
Irrottelin renkaat, akselit ja laakerit, suunnittelin tovin ja riensin osia noutamaan. Paikallinen ammattipajottaja myi oikein jämerää akselia. Sopivat pukkilaakerit piti noutaa kaupungista saakka. Naapurin pitkänlinjan autonrassaaja myi vielä tuliterän peräkärrynrenkaan navan kahdella kympillä. Parin päivän huoltotauon jälkeen ruuvasin paikoilleen niin jämerät osat hentojen tilalle, ettei niistä tarvinnut enää kantaa huolta. Saha toimi jälleen ja tulostakin alkoi syntyä. Tukki toisensa perään pyörähti linjalle, muuttui pelkkahirteksi, nousi ilmaan ja leijaili vaijerin nokassa taapeliin. Kauaa eivät juhlat kuitenkaan kestäneet.
Vetokone
Viikon sahauksen jälkeen väsytti. Työ oli liian raskasta. Näin ei voinut jatkaa. Miten kehittäisi hommaa keveämmäksi? Mikä siinä kuormittaa niin paljon? Analysoin läpi koko prosessin. Mietin mitä kaikkea on tehtävä siinä, kun yksi puu siirtyy lanssista taapeliin. Kuinka paljon täytyy liikkua? Mikä kohta on raskasta – miten sitä voisi keventää? Piirsin kuvan sahausalueen kokonaisuudesta ja piirsin punaisella ne viivat, jotka on kuljettava yhden tukin sahauksen aikana.
Istuin sunnuntaita Ala-temmeksellä kiikkutuolissa. Viikon työ painoi jäsenissä. Katsoin kuvaa, jossa punainen viiva risteili sinne tänne pitkin sahauskenttää. Tuota reittiä pitäisi kulkea kuin se Korkeasaaren pantteri, kaksisataa kierrosta ja pressut taapelin päälle.
Ylivoimaisesti suurin rasite hommassa oli sahausrullaattorin pukkaaminen - siinä kun joutui pinnstelemään pitkään yhtäjaksoisesti staattisessa jännityksessä. Näin ne kyllä tekivät muuallakin, mutta ilmeisesti hommien mittasuhteet olivat siellä hillitymmät? En kuitenkaan vielä tajunnut erästä oleellista muuttujaa.
Onhan siellä jossakin luminietosten alla se saunankasausvinssi. Olisiko siitä kaveriksi urakkaan? Nousihan sillä saunahirretkin, miksei liikkuisi sahakin? Mitenköhän on kestänyt lojuttuaan vuoden säiden armoilla? Ja miten vinssin vetovauhdin saisi laskettua riittävän alas?
Piirtelin erinäisiä vetosysteemeitä ja idea alkoi kiteytyä. Piirtelin lisää uusia vedoksia pyrkien karsimaan vetokoneen tekniikan mahdollisimman yksinkertaiseksi. Sitten en enää keksinyt miten siitä voisi tehdä sen yksinkertaisempaa.
Vinssi löytyi hangesta, ruuvasin sen irti nostolaitteen jalasta. Eipä muuta kuin virtaa napoihin. Moottori pörähti käyntiin, surisi, narisi, kolisi ja jurskahti jumiin. Ruuvasin auki ja löysin ruostetta. Magneetti oli hajonnut kappaleiksi ja irronnut kuoresta. Putsasin ruosteet, öljysin liikkuvat ja taiteilin magneetin sirpaleet sikafleksillä paikoilleen. Aherrus tuotti tulosta – vinssistä tuli lähes moitteeton apu koko kevääksi.
Ja tärkeään hommaan se pääsikin, sillä vinssin kihnuttaessa sahaa eteenpäin kiskoilla, oli aikaa hörppiä piimää, syödä eväitä ja nauttia siitä miten homma etenee vaikkei aivan kokoajan jotain tee. Oikeastaan vinssi oli aivan ratkaiseva apu. Sen ansiosta homman kuormittavuus tipahti hyvinkin alle puoleen, vaikka aika kovaa se oli sittenkin.
Vinssin toimintaperiaate meni näin. Se oli kiinni sahan runkoon akseloidussa lankussa. Auton akku, josta vinssi sai voimansa oli asennettu saman lankun päälle. Akun piuhat kiersivät vanhan akkuporakoneen läpi, niinpä sahan kulkusuuntaa pystyi hallitsemaan akkuporan liipaimesta. Kaavailin virtapiiriin sähköteknistä komponenttia, jolla koneen saisi säädettyä liikkumaan aina sopivaa vauhtia. 50 e moisesta tuntui liian kalliilta. Onneksi sattumalta syntyneet kitkapohjaiset luistatusmekanismit kuittasivat ongelman.
Rälläkällä ja poralla poordattu vinssin akseli nojautui sahan toista takarengasta vasten. Vinssin akselin pyöriessä, pyöri myös sahan oikea takaratas ja saha kulki kiskoilla. Vinssin syöttömomentin sai säädettyä siirtämällä akun sopivaan kohtaan lankulla. Mitä lähempänä lankun akselointipistettä akku oli, sitä pienempi kitka vaikutti vinssin akselin ja sahan vetävän pyörän välissä – kun sahausvastus kasvoi riittävästi paksua runkoa työstäessä, alkoi vinssin akseli luistaa sopivasti takarenkaan päällä. Tällä tavoin sahauksen syöttövoima säilyi sopivana, niin että terä ehti tehdä työnsä ja kone jaksoi – kuin jaksoikin.
Toinen mekaaninen ylirasitevaroke muodostui vetävän takarenkaan ja kiskon väliin. Siinäkään ei ollut kitkaa liiaksi, joten raskaamman työvaiheen kohdalla takaratas veti sopivasti sutaria. Mukava oli isoveljen kanssa väsäillä vetokonetta, vielä kun homma onnistui tälläerää ilman suurempia lisähaasteita.
Tecumsehin kaikille kahdeksalle hevosvoimalle oli käyttöä. Kun jäisen tukin halkaisija ylitti puoli metriä ja sattui vielä oksakohta, alkoi koneen ääni kuulostaa ahdistuneelta. Pari kertaa pääsi käymään niin, että kone sammui liian kovan työpaineen alla. Onneksi se ei rikkoutunut tukahtuessaan. Rikkoutumista ehkäisi varmaankin ne kiilahihnat, joiden läpi voima kulki, samoin vetopyörinä toimineet autonrenkaat. Ylikuorma tuli kumiosien läpi joustavasti.
Ylikuorman ongelman kiersin niin, että paksuimmat puut siivutin sormi vetovinssin liipasimella. Kun ylirasituksen raja lähestyi ja moottorin ääni kävi surkeaksi, katkoin vinssille menevää virtaa, jolloin sahan etenemisvauhti hidastui sopivasti ja kone jaksoi vääntää.
Tukeista oli määrä sahata kahdeksan tuuman pelkkoja ja pintapuista tuppilautaa lattioihin. Se ajatus kylläkin muuttui toiseksi aikaa myöten, mutta silloin se oli vielä ilmassa. Sahanterän korkeutta siis piti pystyä säätämään. Tätä varten vannesahan rungossa oli säätötrimmi; polkupyörän poljinta veivaamalla sahakonstruktio liikkui ylös ja alas. Kettinki pyöritti samanaikaisesti kahta kierretankoa joissa liikkuvat mutterit kannattelivat sahaa. Veivaaminen alkoi käydä työlääksi, koska kasausvaiheessa oli hitsausvirtaa eksynyt vähän väärään paikkaan, nostomutteri takkusi. Rälläköin veivin pois, rasvasin kierretangot kunnolla ja aloin ajaa systeemiä hirsikairalla. Se toimi. Siinä on tarpeeksi raju vääntö.
Huipennus
Sahausoperaatio huipentui vapun aikoihin, kun Raumalta saapui autolastillinen kollegoita. Sahailimme yhdessä viimeiset tukit venelaudoiksi ja kölipuiksi. Uutterasti ponnistellen joukkue suoritti venelautojen rantaanroudauksen sekä lattialankkuaihioiden taaplauksen. Joukkueeseen kuulunut Pohjolan Perhokalastaja treenasi vannesahan teroitustaitoja ja tietysti päivän askareisiin kuului myös sahan remontointia, jossa kunnostautui Rovaniemen Seppä. Yksilösuoritukset ovat toki tärkeitä, mutta oleellisin juttu oli päästä tekemään yhdessä.
Hämärtyvässä illassa viisi kaverusta istuivat nuotiolla. Kassilohen file oli naulattu pelkan pätkään nuotion loimuun. Juttu kuljeskeli vapaasti omia latujaan. Kitaran pehmeä sointi kulki saunakummulla. Illan taittuessa kuulaaksi kevätyöksi siirtyi sahausjoukkue saunan löylyihin.
Oi Suomi katso sinun päiväs koittaa
yön usva karkoitettu on jo pois
ja aamun kiuru kirkkaudessa soittaa
kuin itse taivahan kansi sois
yön vallat aamun valkeus jo voittaa
sun päiväs koittaa
Oi synnyinmaa!
Tukit oli sahattu. Kävelin rantaan. Jäät oli sulamassa. Nukahdin venevajan lattialle, neljä tuntia nukuin lautojen päällä. Kävelin pihalla, tuntui kuin nilkoista olisi puuttunut jäntevä jousto. Henki oli käskenyt ja ruumis juossut kuin kerbiili juoksupyörässään tammikuusta kesän kynnyksille.
***
Kommentit
Lähetä kommentti