NOSTURI
Tarkoitus on rakentaa talo kivistä ja puista käsipelillä. Ja tarkoitus on kiertää suuria kustannuksia luovasti solisten kuin puro joka virtaa alas tuntureilta - sehän vain kiertää kaikki kustannukset, kaikki kivet ja kalliot ja vain luovasti solisee ja pääsee perille lampeen ja jokeen ja mereen. Pitää seurata puron ääniä nyt, kulkea sen vartta pitkin, sen mukana. Onpa siinä hyvä opettaja.
Ei ole kovin paljoa nyt laittaa rahaa tähän, ei ole mahdollisuutta ajatella suurta nosturia tontille seisomaan vuosikausiksi. Mutta akkupora on ja pitkiä kuusia ja Puuilosta saa vaijereita ja muita heloja kohtuuhintaan. Siinä on kehystekijöitä nostokaluston laatimiseen. Aikaa tulee menemään paljon, joten vuokrakone lähtökohtaisesti poisuljettu tie. Hyvä nostolaite on kuitenkin oleellisin apuväline alkavassa hankkeessa, sen huomasi saunaa tehdessä. Satojen kilojen painoiset tukit on nostettava taapelista kehälle ja jopa tonnin painavat kivenjärkäleet on saatava nousemaan maasta ilmaan ja siirtymään anturan päälle hyvään järjestykseen. Ja tämä pitäisi saada aikaan turvallisesti ja edullisesti, pitkän ajan kuluessa.
Nosturin masto
Sattumoisin kävi niin, että talon kohdalla oli niin suuri siirtolohkare, ettei kaivuri saanut sitä irti maasta. Olkoon se nosturin jalka, ajattelin. Porasin lohkareeseen reikiä joihin laitoin valumassalla harjateräksiä pystyyn. Terästen ympärille rakensin valumuotin, jonka sisälle asettelin peltiämpärin niin, että se muodostaa muotin sisään kartiomaisen ontelon. Onteloa kiertämään laitoin niin paljon harjateräksiä, että riittää. Kaadoin muottiin vuoronperään betonia ja lapioin sepeli mukaan joka väliin.
Kaadoin talomontun vierestä ison kuusen. Karsin, kuorin ja katkaisin viidestätoista metristä. Veistin tyvipään samalla tavalla kuin tehdään purjeveneen puomille. Puomin pään on istuttava maston kylkeen sopivan väljästi pyöriäkseen vapaasti.
Kaadoin toisen, karsin ja kuorin. Katkaisin kymmenestä metristä poikki ja veistin vielä tyven kartioksi. Sahasin latvapäähän puun ympäri kiertävän uran, johon sidoin kolokkanasolmulla kolme pitkää köyttä niin, että ne lähtevät puusta eri suuntiin niin kuin linkkimaston vaijerit. Samana päivänä kun kaivurimies siirsi saunan rantaan, pystytettiin nosturin masto. Kaivuri nosti liinalla maston betonijalkaan ja piteli sitä pystyssä sen aikaa kun kävin sitomassa ne kolme köyttä taloaukion reunoilla kasvaviin kuusiin. Lisäksi kaivuri siirsi puomikuusen valmiiksi maston juurelle.
Maston harustus
Masto seisoi siirtolohkareen päällä talomontussa, vähän vinossa, kolmen vanttiköyden varassa. Hain Nivalan Savenmaasta Ruotsin armeijan pitkän ja paksun vaijerin sekä pussillisen jämeriä vaijerilukkoja. Tein vaijerin päähän lenkin, jonka kestävyyden varmistin kahdella lukolla. Värkkäsin laudasta vaijerinasennushaarukan sahaamalla siihen hahlon johon vaijeri sopii. Rakensin maston kylkeen tikapuut ja kiipesin melkein maston huipulle asennushaarukan kanssa. Nostin pitkän narun avulla vaijerilenkin ylös ja pujotin sen sitten haarukan avulla maston latvaan.
Valitsin pihamaan reunalta sopivan haruskuusen, jonka kylkeen naulasin lankunpätkistä tikkaat, niin kuin pienet pojat tekevät. Tuonne tikkaitten yläpäähän, rungon ympärille pitäisi sitoa tuo vaijeri. Mietin miten paksun vaijerin voi saada tiukalle ja pitää tiukalla ja solmia samalla vaijerilukot paikoilleen. Sitten se välähti ja pääsin jatkamaan. Laitoin mastolta tulevaan vaijeriin toisen vaijerin kahdella lukolla kiinni ja tähän toiseen vaijeriin kiinnitin ketjutaljan, jonka taas kiinnitin seuraavaan kuuseen. Ketjutaljan tuhannen kilon vetolujuus riitti. Harusvaijeri kiristyi riittämiin. Lopetin kiristämisen siinä vaiheessa, kun havaitsin haruspuun kumartavan hiukan mastoon päin. Kiersin vapaana roikkuvan vaijerin pään kuusen ympäri ja kiinnitin sen lenkiksi kahdella lukolla. Harustin samalla tyylillä maston vielä kahteen eri suuntaan.
Alkoi näyttä melko luotettavalta systeemiltä. Varmuuskertoimia tuli ihan roimasti, mastoon kun ei kohdistu kovin rajuja vääntövoimia, sillä puomi tuetaan molemmista päistään. Niin siinä kuitenkin kävi joskus myöhemmin, että ison työkoneen osa osui vahingossa harusvaijeriin. Masto kallistui, haruspuut huojahtivat ja kuului paukahdus, kun betonijalka halkesi. Systeemi oli koeponnistettu. Pieni railo nosturin jalassa ei haittaa – riittää, että vaijerit liitoksineen oli lujiksi havaittu.
Puomi
Nosturin puomiaihio, pitkä suora kuusi odetteli asennusta maston juurella. Puomin latvapään luona oli kuusi pystyssä sopivasti. Kiipesin kuuseen ja sidoin korkealle runkoon ketjutaljan. Kiinnitin toisen taljan mastoon. Sitten kiipeilin vuoron perään mastoon ja kuuseen ja nyin vinssien kettinkejä niin kauan, että puomi oli noussut tavoitekorkeuteen.
Puomin tyvipää täytyi niveltää mastoon niin, että se pysyy paikoillaan korkeus- ja vaakasuunnassa, mutta pyörii kuitenkin maston ympäri. Vaakasuuntaiseen vakautukseen riitti parin metrin lattarauta ja paksu kierretanko. Varsinaista lattarautaa ei tietenkään ollut käsillä, mutta tukkisahan kiskoista oli siinä vaiheessa jo prettu pois pitkät kulmaraudat. Siitä kahden metrin pätkä irti rälläkällä ja isolla lekalla kiveä vasten kulmarauta lattaraudaksi ja vielä taivutus. Lattarauta vääntyi uun muotoiseksi ja sitten se piti asentaa niin, että se kiertää sopivan väljästi maston ja kiinnittyy kierretangolla puomiin.
Puomin korkeussuuntainen ankkurointi olikin haastavampi pulma – puomi kun painaa useita satoja kiloja ja jos sen varassa roikkuu vielä tonnin painoinen kivi. Puomin jalustan on oltava erittäin vankka ja varma kestääkseen. Sahasin maston ympäri kiertävän parin sentin syvyisen ja 30 cm korkean asennussyvennyksen. Tein saunan ylijäämähirrestä asennussyvennykseen sopivia pätkiä noin kemmenen kappaletta. Pätkät oli veistettävä kiilan muotooon, niin että niiden lappeet tähtäävät suoraan maston ydinlinjaan. Naputtelin nauloilla kiilapalikat paikoilleen niin, että ne asettuivat maston säteen suuntaisesti vierekkäin. Lopuksi tiukkasin palikat paikoilleen kahdella erittäin jämerällä kuormaliinalla. Tämän paketin varaan tulee puomin ja kiven paino. Puomi siis liukuu jalustan päällä – jalustan yläpinnan kitkan on siis oltava mahdollisimman pieni. Kaatopaikalta löytyi sopivia vesivanerin palasia, joista syntyi jalustaan matalakitkainen pinta. Varovasti laskin vinssin varassa roikkuneen puomin jalustan päälle ja hyvin tuntui kestävän.
Vetolaitteen runko
Puomin ulkopään olin sitonut korkealle kusen runkoon. Pyörittelin paikalle viisimetrisen mäntytukin, jonka latvapäähän rakentelin hirrenpätkistä ja monista kierretangoista kaksipiikkisen haarukan. Kihnutin vinssillä haarukkapuun pystyyn lähelle puomin ulkopäätä. Lukitsin komponentit toisiinsa liinoilla ja kierretangoilla. Pystysuuntaisen haarukkapuun alapäähän kiinnitin kaksi nelimetristä saunan ylijäämähirttä samansuuntaisesti vaakatasoon. Kierretankoja meni, tästä hyötyi nyt vähän rautakauppiaskin.
Asensin vielä harusvaijerit – 4 kpl. Ne yhdistivät vetokoneen
rungon ylhäällä olevaan puomiin. Vaijereiden ansiosta vetolaite
pysyy oikeassa asennossa puomin suhteen. Vaijereiden kireyden
hienosäätö teetti töitä, mutta lopulta oikeat asetukset
löytyivät.
Vetokoneen teko
Mietin kovasti ratkaisua, millainen tulisi nosturin vetolaitteesta. Ajattelin että olisi hienoa saada aikaan toimiva peli niin, että penkoo nurkista kaiken mahdollisen roinan ja yhdistelee niistä. Irrottelin tukkivannesahasta teräpyörinä toimineet Polon renkaat, sekä akselit, laakerit, rissat ja hihnapyörät, jotka olivat vastanneet voimansiirrosta. Lopuksi ruuvasin irti ketjunkiristimen, joka oli ollut joskus heinäsirkassa, potunnostokoneessa seillä lapsuuden perunapelloilla. Vihreää väriä oli yhä jäljellä. Vielä kiertelin ja pengoin lisää nurkkia ja löysin hajonneen lumilingon alakerran. Siinä oli valmiiksi hammasrattaistoa, jolla kierrosluvun saa pudotettua kymmenesosaan. Vannesahasta lainatuilla osilla kierrosluvun sai pudotettua vielä kerran suurin piirtein kymmenesosaan. Siitä saa nyt alennusvaihteen rakenneltua porakoneen ja vetopyörän väliin.
Asensin Polon renkaat akseleineen vetolaitteen hirsirunkoon kierretangoilla. Asentaessa piti huomioida yksi seikka hyvin tarkoin. Vetolaitteen on siis tarkoitus kiertää kehää, jonka säde on neljätoista metriä. Renkaan akseli oli näin asennettava kohtisuoraan mastoon päin - näin rengas kiertäisi kiltisti kehää eikä pyrkisi karkailemaan sisä- eikä ulkokurviin päin. Kiilahihnat ja –pyörät löysivät paikkansa vetokoneen osina melko vaivattomasti, ne kun olivat valmiita kompopentteja. Lankunpätkiä vain siihen tilkkeeksi nelosnauloilla ja väliakseli täkkipulteilla tilkelankkuihin kiinni. Kun on kiilahihna käytössä, on oltava kiristinkin, onhan koko paketti on kiinni hieman eläväisessä puurungossa. Isän pottukoneen kiristin sai hommakseen pitää hihnoja tiukassa vireessä. Homma oli luistanut mukavasti, aika nopeasti se syntyi.
Edessä oli vielä lumilingon alakerran koplaaminen edellisen systeemin jatkeeksi. Kynnyskysymykseksi muodostui kohta, jossa kaksi pientä hihnapyörää oli istutettava akselin päälle. Välystä jäi vähän liikaa. Kiersin kaikki mahdolliset paikat työntömitan kanssa sopivaa soviteputkenpätkää etsien, tulin rantaan. Vesirajassa makasi kanootti, se jolla on soudettu sartat ja partekit. Mittasin hankaimen tukivarren, se oli sopivan paksuinen. Hiukan kirpaisi sahata varsi poikki, mutta voihan sen hitsailla taas jos Ruotsiin lähdetään. Hankaimesta lainatun soviteholkin turvin pääsin eteenpäin.
Nyt oli alennusvaihe 1:100 valmis. Miten laitan vetokoneen kiinni tähän systeemiin, mietin. Makita pitäisi kiinnittää tuohon akselin päähän jotenkin väljästi, mutta luotettavsti. Rakenteen pitäisi myös kestää noin sadan tunnin pyöritys. Akselin päässä oli reikä kierteineen. Pengottuani tovin pakkia löysin ihmeekseni juuri akseliin käyvän erikoiskierteisen ruuvin. Laitoin ruuviin M12 mutterin ja pyörittelin paketin akselin päähän. Siihen se jäi tiukasti ja ihme ettei ole vieläkään auennut, vaikka ruuvinjengat ottavat vastaan kaiken sen voiman joka virtaa porasta kyseisen adapterin kautta nosturin vetävälle renkaalle. Miten sitten tuon M12 mutterin ja poran väliin syntyy luotettava, notkea, mekaaninen kytkös? Löytyi mutteriin sopiva hylsy. Löytyi myös jostakin hylsysarjasta jäänyt jatkovarsi, mikä sattui istumaan hylsynkantaan. Jatkovarren toisen pään rälläköin kuusikulmaiseksi, jotta hirsikairan leuvat saisivat tukevan otteen siitä. Hirsikairalle piti vielä laatia hahlo, jossa se pysyy, johon se on helppo asettaa ja josta sen voi kätevästi napata mukaan, kun sitä tarvitaan vaarnausvaiheessa. Ja mikä tärkeintä, kairan on hahlossa ollessaan pysyttävä aloillaan ja pyöritettävä akselia. Kun on sitkeästi sitä mieltä ettei tänään haeta ratkaisuja tontin tuolta puolen on jälleen kaivettava pakkia ja nurkkia. Sieltä löytyivät taas tarvittavat komponentit, ruuvit ja putkenpätkät- syntyi kriteerit täyttävä osanen, mutta vielä ei auttanut hellittää.
Entä mitä sitten kun tulee sade – vetokone on suojattava. Oli taas kierrettävä tonttia. Löysin kottikärrynrimpulat. Ne oli voitettu äryyn arpajaisista ja niillä oli viety kölilyijyt rantaan yhdellä ajolla – sen huomasi rungosta. Peltikippokin oli nuljahtanut uuteen asentoon. Rengaspainoja oli ollut liikaa. Ruuvasin kopan irti, tapitin reiät ja asensin konepelliksi vetokoneen päälle. Siinä on sopiva homma halpiskärryn kopalle – kyvyt ja haasteet sopivassa suhteessa.
Jokohan pääsisi ajelemaan? Sähköä pitää vielä järjestellä. Se pitää kuljettaa tuolta yläkautta nosturin konehuoneeseen. Kiinnitin johtoon narulenkkejä parin metrin välein ja kiipesin haruskuuseen, jossa istuen sidoin em. narulenkit paalusolmuilla harusvaijeriin. Kiinnitettyäni vielä pitkän narun sähköjohtoon, kiipesin naruineni nosturin mastoon ja narusta nykimällä sain johdon luokseni. Nyt piuha oli jo aika pitkällä. Se nousi haruskuusen runkoa ylös vaijerille ja tuli vaijeria myöten mastolle. Vielä se pitäisi saada viriteltyä puomia pitkin vetokoneelle asti. Piuha ei saa vaurioitua kun nosturilla työskennellään, joten se on asennettava puomin alapintaan. Siinä se olisi turvassa. Miten sen saisi siihen – puomia pitkin kun ei voi kävellä. Hain Kuikasta köyden, löysin myös kakkoskolmosta muutaman metrin ja tein köysitikkaat. Sidoin paksun ankkuriköyden tikkaiden päähän ja viskasin köyden puomin yli. Ankkurinarusta kiskoen tikkaat nousivat puomille. Sidoin ankkuriköyden puuhun ja tie puomille oli valmis. Kiipesin tikkaita ylös. Naulojen hakkaaminen keinuvilta tikkailta puomin alapintaan oli oma hommansa. Siirsin tikkaita ja näpräsin lisää naulakoukkuja jatkojohdolle.Sähköt ylsivät nyt juuri ja juuri vetoporan töpseliin.
Aivan vaurioitta en tuosta selvinnyt. Siinä vaiheessa kun oli laskeutumassa maahan tikkailta, taisin roikkua vähän liiaksi vasemman käden varassa ja ilmeisesti olkapään lihakset ja nivelsiteet pääsivät venymään. Kun sitten ajoin maantietä autolla, tunsin kuinka olkanivel valuu ulos kuopastaan ja sieltä kuuluu erikoista ääntä ja se sattuu. Eikä sen kanssa oikein voinut juostakaan, jokaisella askeleella siihen sattui, piti suostua kävelemään. Ja kun töitä jatkoi, täytyi mukaan ottaa sellainen ajatus, että olkapään lihakset koko ajan pitävät aktiivisesti niveltä paikoillaan. Ja ajatus toimi ja työ jatkui ja puolen vuoden kuluttua vika oli poissa.
Siinä porakoneessa, hirsikairassa oli keinukytkin, joka täytyi muokata lukkiutuvaksi. Ensimmäiset viritykset karahtivat. Sitten löysin paksua kuminarua, josta syntyi sopiva lenkki, jolla kytkimen saisi lukittua oikeaan asentoon. Lenkki toimi muulta osin, mutta pyrki luistamaan keinuvivun päältä pois. Moottorisahan viilalla viilasin sopivat urat liipaisimen molempiin päihin. Sitten sekin pelasi.
Väänsin kumiköysilenkin keinuvivun uraan, porakone hyrähti käyntiin. Poran kara pyöri nopeasti ja kevyesti. Pyörimisliike hidastui hidastumistaan edetessään voimansiirto-osaston lävitse ja lopulta, saapuessaan vetorenkaan akselille, oli hidastunut aivan hitaaksi. Katsoin pyörivää rengasta, se liikkui eteenpäin sorapintaa pitkin. Vetokoneen runkokin liikkui ja liikutti puomia ja maston luona puomin nivel opetteli kääntymään. Se naksahti uuteen asentoon parin sekunnin välein niin kuin kello, jonka patterit ovat ihan lopussa. Tämä taitaa onnistua.
Hienosäätöä
Vetolaitteisto toimi tasaisella hyvin. Ylämäessä ja kolojen kohdalla hihna alkoi luistaa. Löysin vanhan vaihdepyörän toimivan takarummun, josta syntyi toinen hihnakiristin kiilahihnoille. Ongelma helpottui, muttei poistunut täysin. Renkaiden kiertoreitillä korkeuserot olivat liian suuria, joten täytyi tasoittaa tietä. Soraa piti kärrätä ja lapioida radalle muutaman tunnin ajan, siitä se suttaantui.
Nosturin tielle sattui kuusi, puomia ei saanut käännettyä aivan täyttä kierrosta. Se piti raivata tieltä pois. Ensin oli kiivettävä runkoa pitkin korkealle ja irrotettava harusvaijeri. Kolmella raajalla riipuin kuusessa ja yhdellä keplottelin vaijerilukkojen mutterit auki. Yhtään pikkuosaa ei pudonnut sammalikkoon sillä kertaa.
Vaijeri täytyi kiinnittää kauempana olevan kuusen runkoon. Rimpuilin vaijerin rungon ympäri, oksan yli ja kiristin sen ketjutaljalla niin kireälle, että arvelin sen olevan hyvä, ei heilunut masto enää. Vaijerilukon sain näpräiltyä helposti paikoilleen. Laitoin varulta toisenkin, kun on työturvallisuuden kannalta kriittinen kohta kyseessä.
Katselin nosturin puomia – se oli paksu kuusenrunko, aika hyvin kuivunut, jänneväli noin kaksitoista metriä. Jos tuohon keskelle ripustan nyt tonnin painoisen kiven, mietin. Tuntuu, että se saisi olla paksumpi. Varmuuskertoimia täytyy laittaa niin paljon, ettei tarvitse peloissaan pälyillä ylöspäin kun kiviä nostelee. Menin rantaan ja kaadoin kuusen, karsin ja kuorin ja hinasin sen autolla ylös nosturin luo. Keplottelin vinssien voimalla rungon ylös puomin päälle. Hain köysitikkaat ja rimpuilin niiden avulla puomille. Sidoin rungot toisiinsa viidellä paksulla kuormaliinalla. Puomi alkoi näyttää luotettavalta
Kiersin puomin ympäri erittäin paksun lenkkikettingin silmukaksi, josta laitoin vielä toisen samanlaisen roikkumaan. Silmukkaan kiinnitin kaksi pitkää Kuikan köyttä, jotka kierrätin plokien kautta alas vetolaitteen luo. Köysistä vetämällä lenkkikettinkisilmukan pystyi liikuttamaan puomilla mihin kohtaan vain. Kiinnitin roikkuvaan lenkkikettinkiin PullZall merkkisen akkuvinssin ja kaikki näytti valmiilta. Erehdyin kuitenkin.
Vinssin akut osoittautuivat liian pieniksi. Täytyi hankkia 2 kpl auton akkuja, jotka kytkin sarjaan ja asensin vetokoneen runkoon kiinni. Sähkö täytyi liikauttaa reilun kymmenen metrin päähän vinssin luokse. Onneksi romujen joukosta löytyi tehtävään soveltuva FXA:n rikkoutunut roikka. Vinssin virtakytkin oli särkynyt liian ronskissa käytössä, joten ohitin sen ja asensin vinssin koppaan kevyen pistokkeen johdolle. Se hajosi lyhyen käytön jälkeen ja sai seuraajakseen peräkärryn alumiinisen pistokkeen. Sitä ei tarvinnut vaihtaa uuteen. Sähköpuolen hommia ei tarvinnut yksikseen värkkäillä, käytännön konsulttina toimi appi.
Koeponnistin nosturin suurella kivenlohkareella, nostin sen ilmaan ja kuljetin toiseen paikkaan. Kiltisti siirtyi iso kivi, enää ei tarvinnut säätää juuri mitään. Nyt pääsee kivijalkaa tekemään.
Näillä asetuksilla päästiin pitkälle, syntyi kivijalka, monta kierrosta hirsiä siirtyi taapelista kehälle. Talvella vaihdoin vetokoneesta kaikki neljä kiilahihnaa, kun olivat niin pahasti rispaantuneet. Jäisten kelien aikaan voimansiirtopuolelta katosi kitka ja nosturi pysähtyi. Löysin finfoamlevyn ja kylmälaukun, joilla eristin vetokoneen. Laitoin lämpöpuhaltimen pöhisemään systeemin sisälle ja kitkaa alkoi taas löytyä. Pora pyöri ja puomi kääntyi. Vetokoneelle homma ei ollut raskas, mutta pitkä se oli. Isä oli opettanut, miten hiilet vaihdetaan hirsikairaan ja siitä taidosta oli apua monta kertaa. Jossain vaiheessa tajusin tutkia tarkemmin nosturin alennusvaihteen inputin vääntömomenttia. Nosturin puomi lähti pyörimään hitaasti vaikka input – ruuvia olisi sormin pyörittänyt. Siihen olisi vetokoneeksi riittänyt siis aivan hyvin akkuporakin.
Kommentit
Lähetä kommentti