HIRSITALO
Suunnitteluun olin laittanut muutaman linjalangan. Ensinnäkin, kun taloa katsoo ulkoa, on se symmetrinen; kuisti keskellä ja ikkunat molemmin puolin. Rannan puolen seinällä keskellä iso ikkuna ja sen molemmin puolin tavalliset. Poikkeuksena oli metsää vasten tuleva pohjoisseinusta; sinne tuli vain yksi ikkuna poukaman kohdalle.
Toinen johtoajatus oli, kun eteisestä astuu pirttiin, aukeaa suoraan edessä vastakkaisen seinän ikkuna, jonka takana lainehtii Murtoselkä. Yhdessä sommiteltiin yhteen ajatukset siitä, mikä on kaunista ja toimivaa. Jotkut palkkaavat arkkitehdin piirtämään taloa. Se ei tullut mieleen.
Ajattelin myös pisintä kaveriani. Hän on 196 senttinen. Kun hän astuu ovesta sisään ja sitten piiretään suora viiva miehen silmistä pirtin ikkunan poikkipienan alalaitaan ja jatketaan viivaa vielä joitakin kilometrejä niin että se yltää vastarannalle ja harjanteen yli. Viivan ja kuusien väliin pitäisi jäädä sopivasti ilmatilaa. Saisi näkyä metsän yläpuolella noin metsän levyinen taivaaraita ennen poikkipuuta.
Hirret oli sahattu suunnitelmien mukaisiin mittoihin jo kaatovaiheessa. Ajatuksena oli ollut, ettei hukkapätkiä syntyisi enempää kuin on välttämätöntä. Kun talon kehää ryhdytään salvomaan kiilavista pelkkahirsistä, saa siinä miettiä tarkasti, mikä niistä sopii mihinkin. Tavoitteena oli, että jokaisen nurkan korko tasakerran korkeudella olisi aikalailla sama. Pyrkimyksenä oli sekin, että hirsien ydinlinjat asettuisivat vaateriin. Ja se että varauksen kynsien väli olisi n. 2/3 seinän vahvuudesta. Ja että seinälle asettuvan hirren hyötypinta-alasta keskimäärin puolet asettuisi risteävien seinien keskimääräisen olkapääkoron yläpuolelle. Tällöin jokaisen salvoksien tekoon riittäisi puuta tarpeeksi ja nurkista tulisi sopusuhtaisen näköiset, toimivat ja kestävät.
Jos tarkemmin ajatellaan asiaa on hyvä pyrkiä siihen, että latvapäiden hyötykorkeudesta puolet muodostaa risteävän hirren ylittävän olkapään. Näissä hirsissä latvojen olkapääkorkeus oli noin viisi tuumaa. Kun nurkka nousee, tulee ensin kaksi tyveä päällekäin, sitten kaksi latvaa, näin jatkuu kierto ylös saakka ellei sitten tehdä viuhkaladelmaa päätyihin. Se on ihan oma juttunsa, harvinaisuus.
Mutta tuossa on perusideat, joita seuraten nurkkien nousutahti pysyttelee hanskassa. Lisäksi on seurattava sitä, että kokonaisuus nousee tasatahtiin. Ajattelin laittaa suurimmat hirret alimmiksi ja edetä niin, että kurkihirttä kohden hirsien halkaisija pienenee. Se tuntui luontevalta ja niin oli helpointa saada natsaamaan nurkkien salvosjako.
Olin kirjoittanut taapeloinnin aikaan hirsien päihin järjestysnumeron, pituuden, molempien päiden halkaisijat sekä M-kirjaimen, jos oli mutka, sekä muuta laatutietoa. Keräsin kaiken tiedon exeliin ja lisäsin jokaisen hirren kohdalle vielä sahauspaksuuden molemmista päistä – tämä siksi, että voisin siivilöidä joukosta aina saman paksuiset puut samalle seinälle. Aika hyvin oli sahaus onnistunut paksuuden suhteen. Valtaosa puista meni yhden sentin haarukkaan paksuuden osalta. Joukossa oli myös muutamia ylisahattuja ja alisahattuja, joille pitää sitten sommitella sopiva sijainti sohvan taakse tai muuten näkymättömään kohtaan.
Nyt vuosien jälkeen katselen näitä pirtin seiniä - se että tuohon seinälle on sattunut päällekkäin eri paksuisia hirsiä, ei haittaa. Se tuo seinään ilmettä, vaikken siihen pyrkinytkään. Se on tahatonta huojuntaa siis. Tuohon ylsin ja olkoon se niin.
Ajattelin rytmittää hirsien paikkojen suunnittelun ja veistotyöt kolmeen aaltoon. Alussa mietin, mitkä puut laittaisin ikkunan alapuolisiin kierroksiin. Tämän pohjalta salvoisin ne paikoilleen ja sitten tarkistaisin nurkkien korot. Korkolukujen pohjalta ajattelin suunnitella ikkunoiden kohdalle tulevat hirret. Kolmen aallon malliin päädyin, koska ajattelin, että niin tehden nurkka nousee vähintään10 cm jokaisen hirren kohdalla ja salvosten teko onnistuisi.
Vielä oli kuitenkin yksi epämääräinen muuttuja, joka laittoi strategian uusiksi neljän varvin jälkeen. Tyvitukeissa oli melko paljon levenevää kartiokkuutta, jota en kyennyt riittävästi huomioimaan suunnitteluvaiheessa. Tämän havaittuani sulautin yhteen suunnittelun ja veistotyöt. Jokaisen varvin jälkeen tarkastin nurkkien korot ja päätin sitten mitkä puut laitan seuraavaksi. Otin käyttöön myös linjalangan, jonka avulla pystyin pitämään samalle seinälle tulevien neljän erillisen seinäpaneelin harjalinjan mahdollisimman lähellä toisiaan. Tämä oli oleellinen tekijä tulevan talon kauneutta ajatellen.
Ensimmäinen hirsikierros oli sovitettava muhkuraisen kivijalan selkään. Ajattelin aluksi piirtää kivijalan yläpinnan korkeuskäyrät sentin jaotuksella hirteen, se kun käy päinsä vatupassivaralla. Näin aloitinkin, mutta homman alkoi tuntua kohta liian hitaalta. Päätin tyytyä kaksiulotteiseen muotoilutapaan ja piirtää vain kivijalan yläpinnan sivuprofiilin hirren sivuille. Näin jatkaen työnteko helpottui tarpeeksi. Ajattelin, että kun tulee kevät ja maa paljastuu, kerätään taas paljon pieniä kiviä ja tukitaan kiviharkkojen ja hirsien välinen rako niitä täyteen. Alavarviin laitoin hirret kyljelleen, jotta lattianiskat voisivat tukeutua niihin. Tämän kierroksen nurkkiin tein lapaliitokset, jotka vahvistin vielä kahdella tapilla. Alahirsien jatkoskohdat tein lapaliitoksella ja salamaliitoksella.
Hirren matka taapelista seinälle
Ensin on mietettävä minkälainen hirren pätkä olisi mahdollisimman sopiva tähän kohtaan. Laitan linjalangan ja mittaan. Tarkoitus on tehdä niin, että vastakkaiset nurkat nousevat kutakuinkin samaan tahtiin. Kirjoitan mitat lastuun ja katson vielä hetken alahirttä. Jos se on kaareva tai hirren selkä on epäsymmetrinen, otan nekin huomioon. Ja jos alahirren selkä “valuu” ulos tai sisään päin, on sekin oleellinen muuttuja uutta hirttä valitessa.
Hirsilistaa selailemalla taapelin sisällöstä seulon esiin sopivahkot puut. Optimointia jatkan kiipeilemällä taapelin päässä tähyillen, mikä hirsi olisi muodoiltaan sopivin alemman selkään. Kun paras vaihtoehto löytyy, vedän listaan merkin kyseisen puun kohdalle.
Yksi koko hirsioperaatioin ahtaimmista pullonkauloista oli se, miten korkeasta taapelista saisi otettua juuri sen hirren minkä haluaa. Irrotus olisi saatava aikaan näppärästi, nopeasti ja ilman suuria ja kalliita apuvälineitä. Kun kasalla on painoa kymmeniä tuhansia kiloja, on homma haasteellisen tuntuinen.
Tällaiseen ratkaisuun päädyin; Laitan välipuiksi lankut ja jokaisen lankun ja hirren väliin laitan saunapuun mittaisen rimanpätkän. Tällä tavoin rakentelin taapelin ja niinpä purkaminenkin onnistui tarpeeksi helposti. Ajatus oli, että samaan aikaan kun hirret ovat tiukasti painon alla, ovat ne mahdollisimman helposti irrotettavaissa - mikä tahansa niistä, vaikka alimmalta riviltä.
Hirren otto taapelista
Otetaan seuraavaksi puu keskeltä taapelia. Laitetaan pullotunkki sopivaan kohtaan tuohon hirren alle, leviteään painetta teräslätkällä ja tunkataan hirttä vähän. Sitten pitkällä rimalla tökitään hirren ja välipuiden välistä laudan pätkät pois ja tehdään vielä sama temppu toiseen päähän. Sitten vain tunkki pois hirren alta ja hirsi on irti. Seuraavaksi ajetaan nosturin puomi taapelin luo. Ja puomissa roikkuvan vinssin koukku laitetaan liinalla hirren päähän ja vinssillä hiissaten puu aluksi ryömii ja lopulta heilahtaa ulos taapelista. Ja koko nosturi tärähtää; puomi, masto ja harukset ja lunta varisee maahan.
Hirsi on saatu ulos taapelista. Seuraavaksi täytyy jalustaa vinssin paikka nosturin puomilla täsmälleen oikeaan kohtaan, jotta puun siirto tulevalle paikalleen kehällä onnistuisi kerralla. Jalustus tapahtuu kuin purjeen nosto. Alhaalla köydestä nykimällä vinssi liikahtaa ylhäällä sinne minne pitää ja ylhäällä puomin ympäri löyhään kiedottu lenkkikettinki liikahtaa romisten ja jalusköysi solmitaan kiinni johonkin, etteivät jaluspisteen asetukset pääse isommin elämään. Sitten sitaistaan liina hirren tasapainopisteen kohdalle. Ei se siihen aina heti osu, mutta lasketaan alas kunnes osuu. Sitten nappi pohjaan.
Painan nosturin poramoottorin käyntiin, jolloin puomi alkaa hitaasti kääntyen viedä uutta hirttä kohti asennuspaikkaa. Hetken kuluttua porakoneen ääni muuttuu vaivalloiseksi. Nappaan käsiini rautakangen ja pyrähdän kampeamaan paikoilleen jumittuneen vetokoneen eteenpäin. Vetorenkaiden ohitettua ylämäkiosuuden jatkuu matka ilman rautakankea.Vaijerin päässä roikkuva hirsi saapuu asennuspaikalle ja napsautan kumiremmin sivuun vetoporan kytkimeltä. Nosturin puomi pysähtyy ja uusi hirsi jää leijumaan määränpäänsä yläpuolelle vaimeasti keinahdellen.
Hirrenveisto
Koska hirret ovat vannesahauksen jäljiltä hieman eri paksuisia, muodostuu myös jokaisesta salvoksesta hieman omanlaisensa. Mitattuani ensin uuden hirren paksuuden, piirrän ja veistän nurkkan alapuolisen salvoksen sille sopivaksi.
Hirret eivät myöskään ole aivan suoria – tämä on huomioitava ensin. Veivaan asennuspaikalle hirsiseinän selkään kiinni kaksi säädettävää hirsihollaria. Kytken vinssistä roikkuvat hauenleuat irtoakkuun. Kuuluu rouskuttavaa ääntä ja puu laskeutuu hollareiden syliin. Kampean ja lukitsen tulokkaan oikeaan asentoon ja korkoon. Säädettävällä hirsihollarilla tämä käy melko ripeästi ja tarkasti. Passailen ja sahaan hirren pään niin, että se sopii edellisen hirren jatkeeksi.
Hirret ovat lisäksi muhkuraisia ja vähän kaareviakin muutamat, täytyy sen vuoksi esiveistää ne ennen varsinaista varauspiirtoa. Tätä varten säädän vatupassivaraan sopivan kärkivälin, jolla piirrän viivan, jonka avulla muotoilen alahirren selän ja ylähirren mahapuolen sopiviksi. Piirtovaiheessa myötäilen puiden kaaria ja oksien mutkittelua, jolla saan muotoiluun elävyyttä.
Hirsi täytyy esiveiston jälkeen laittaa takaisin täsmälleen siihen asemaan, jossa se nyt on. Jotta tämä kävisi sujuvasti, piirrän vatupassilla viivat lähelle hirren molempia päätyjä. Viiva yltää alahirrestä ylähirteen. Laitan pystylinjaan poikkiviivat molempiin hirsiin. Näiden etäisyyden vakioin kolmeemkymmeneen senttiin. Nyt on helppo löytää takaisin piirtoasemiin.
Esipiirto on ohi. Ruuvaan hollarien leuat auki ja kiinnitän hauenleuat akkuun. Hiukan pärskäyttää kipinää akun napa ja pahankuuloisesti rouskuttaa vinssi. Viisisataa litraa puolikuivaa puuta alkaa nousta. Toisinaan, kun homma käy vinssille liian tukalaksi, puolitan sen taakan kierrättämällä vaijerin rissan kautta. Ääni muuttuu eheämmäksi ja puu liikahtaa kevyemmin.
Veivaan vanhaa pyöränpoljinta, irrotan hollarit pois hirren selästä ja laitan tilalle pelkan pätkistä tehdyt veistopukit. Lasken hirren pukeille ja sahaan sen mahapuolen piirtoviivaa myötäillen. Vuolupuukolla silottelen reunat. Oksakohdat täytyy kiertää, ettei terän kärki taitu. Niihin puree moottorisaha.
Nostan hirren ilmaan ja muotoilen alahirren samaan tyyliin. Alahirren selkä on veistettävä niin, että se on säännöllisen kaareva, varmistan tämän kopiokammalla. Sitten keplottelen puun takaisin piirtoasemiin. Vaihdan vatupassivaran asetukset niin, että alakynä vaihtuu mutkalle väännettyyn nelosnaulaan ja yläkynän käännän osoittamaan yläviistoon – nyt sillä saa piirrettyä varauksen hyvin. Säädän varan kärkiväliä, tavoitteena on että hirsien kosketuspinnan keskileveydeksi tulee suurin piirtein kaksi kolmasosaa seinän paksuudesta.
Varassa olevat vatupassin silmät on kaliburoitava vielä. Teen vatupassilla viivan pystysuoraan seinänkohtaan. Viiva on siis luotisuoralla. Laitan varan kärjet viivalle ja vääntelen sen silmät oikeaan asentoon. Tämä on oleellinen kohta. Näillä keinoin hirren piirrosta tulee niin tarkka, että kaksi muhkuraista hirttä lyöttäytyvät tiiviisti yhteen kertaveistolla. Työskentely on nopeaa ja jälki täsmällistä. Ylimääräinen sipertäminen jää pois vatupassin silmien ja tarkan piirron ansiosta. Laitan vielä varan kärkivälin muistiin siltä varalta, että kynän kärki katkeaa tai kolautan harppiin uudet lukemat.
On paljolti vatupassivaran ansiosta, että kaksi muhkuraista hirttä saa niinkin helposti muotoiltua toisiinsa sopiviksi. Se on hieno työkalu, kerrassaan. Systeemin idea on yksinkertainen; kun kärkien väli on säädetty juuri kyseisen hirren asentamista ajatellen sopivaksi, viedään ne luotisuoralle viivalle, joka on piirretty esim. seinälle. Pidetään kärkiä tarkasti viivalla ja väännetään harpin perässä olevat vatupassin silmät vaateriin. Kuvassa näkyvän version hitsailin metallipajan roskakorin antimista. Vatupassin silmät otin vääntyneestä vatupassista. Ajattelin titetysti kustannuksia ja tässä niitä ei oikeastaan tullut. Vain parin tunnin työ ja ihan kelpo työkalu siitä tuli. Sillä sai piirrettyä talon varukset ja salvokset aivan hyvin. Mutta jos nyt alkaisin tekemään taloa uudestaan, saattaisin ostaa samantien sen itsestään kaliburoituvan piirtovaran, koska sillä saa salvokset piirrettyä niin paljon nopeammin ja vähän tarkemminkin.
Piirrän varausviivat. Piirän myös salvoksen viivat, mutta teen ne pari milliä suuremmalla kärkivälillä. Tämän vuoksi salvokset jäävät aluksi muutaman millin auki samalla kun varauksen kynnet painuvat alahirren selkään. Nyt on niin, että nurkissa on vain elotonta ydinpuuta, joka ei juurikaan kutistu, mutta seinäosuudella on myös kosteampaa pintapuuta, joka kuivuu vielä ja kutistuu. Tämän kutistumisen tapahtuessa seinä laskee ja salvokset tiivistyvät – näin oletan. Tähän liittyy muitakin muuttujia, joita en tuolloin vielä tuntenut. Silti onnistuin. Lopullinen piirto on tehty. Vaihdan hirren paikan piirtoasemista veistoasetuksille samaan tyyliin kuin äsken. Vahvistan piirtolinjat. Salvoksen pystysuuntaiset linjat yhdistän kaarevan puun pinnan yli jakopäähihnan avulla piirtäen.
Ergonomia on oleellinen asia kun hirttä veistetään. Hyvät veistopukit on oltava ja pelkkaraudan avulla paksukin puu kääntyy sopivaan asentoon. Pelkkarauta on kuin iso tikkukirjaimilla kirjoitettu F. Se on hitsattu jämerästä nelöputkesta.
Moottorisahan on oltava erittäin hyvässä terässä varausta työstettäessä – muuten on sormet kohta ihan turrana. Sahan pitää painua puuhun painollaan. Samoin kirves – kun terä leikkaa karvan ja kiiltää kuin peili, ei hommaan tarvita kovinkaan kummoisia muskeleita. Kirveessä on lisäksi olennaista riittävä terän paino, tarpeeksi suuri varren pituus ja vielä sopivan lituskainen terä. Fiskarssilainen ei ollut paras. Bilnäsin veistokirveellä työ selättyi huomattavasti helpommin. Kirves oli suorateräinen - olisi kai kannattanut ostaa siihen kourukirves. Veistossa oli mukana myös mootorisahalaikalla varustettu rälläkkä, nuija ja talttoja. Tuo veistopukki saisi olla sellainen, että hirren korkeutta voi säätää portaattomasti ja helposti vaikka akkuporalla, samoin hirren kulmaa. Olisi aina täydellinen työstöasento. Pitäisi hitsata sellaiset.
Nyt vuosien jälkeen kun palasin näiden tekstien ääreen, on pajalla odottamassa kasa raudankappaleita; kierretankoja, jämeriä runkoputkia ja jytkyä neliöterästä em. vision tarpeiksi. Parisenkymmentä kehää on syntynyt ja tuhansia hirrenpätkiä kulkenut erinäisten vuolupukkien kautta seinille. Mutta pukit on olleet auttamatta keskeneräisiä. Tämä versio joka nyt sorvissa pyörii, on sellainen, että tähän kysymykseen ei varmaankaan enää tarvitse palata. Siinä on lopullisen ratkaisun makua. Se ei ole niinkään veistopukki, vaan työstöasema, jossa hirren saa kätevästi reivattua akkuporalla sopivaan korkoon ja kulmaan. Säätömekanismien toleranssit on niin laajat, että penkki mukautuu oprimaalisesti kaikkiin työstövaiheisiin, joita ovat; hirren kuorinta, kirvespiilutus, laikkapiilutus, kourun sahaus ja kourun piikkaus. Näiden lisäksi hirsileuat on asemoitu teräsjalkojen päihin, jonka johdosta hirren molemmilla sivuilla on helppoa kulkea koko hirren matkalla. Ei tarvitse enää ylittää pukin selkiä. Homma on selvästi sujuvampaa tältäkin osin. Ergonomian hienosäätö vaikuttaa paljon siihen, miten työn kuormaa keholle kertyy.
Aluksi sahasin varauksen. Sitten avasin sen kirveellä. Aina ennen kirvestyövaihetta riisuin takin, vaikka olisi millainen pakkanen. Lopuksi sipersin kourun pohjan ja reunat rälläkällä. Se oli tarkkaa hommaa. Vaarallinen kone oli pakko pitää koko ajan aika tiukassa otteessa.
Kopiokammassa oli tallella alahirren asetukset – sen avulla rälläköin varauskourun niin, että sen kaartosäde on sopivasti hiukan tiukempi kuin alahirren selän. Tavoitteena oli, että hirsien väliin jää rako, joka on keskeltä sentin korkuinen ja lähestyy nollaa, kun mennään kynttä kohti. Siihen kun laittaa paksun kerroksen pellavaa tiiviiksi, niin jospa pysyisi talven kylmyys poissa pirtistä. Ja pysyikin. Nyt kun ajattelen tuota, kun takana alkaa olla kymmenen veistettyä kehää, tein tuon työvaiheen silloin oikeastaan aivan ylitarkasti. Kouru voi olla keskeltä korkeampikin. Tämän ymmärtäminen toi tekemiseen nopeutta ja rentoutta selvästi.
Lukkohammas
Hirren päähän tein lukkohammassalvoksen. Olin nähnyt niitä vanhoissa asuinrakennuksissa ja hyviltä näyttivät. Antero-pappakin oli niitä veistänyt kotinsa nurkkiin Kannakselta palattuaan. Tuossa salvoksessa on se hyvä puoli, ettei se pääse aukeamaan, vaikka puu hiukan vääntelisi. Kuuselle on ominaista kuivumisvääntely, se on ehkä noin kaksi kertaa voimakkaampaa kuin männyllä. Salvostyyppiä valitessa ajattelin tuota kiertymistaipumusta ja kuinka sitä voisi kontrolloida. Muussa tapauksessa olisin tehnyt lohenpysrtösalvokset ja niin ne tekisin nytkin v. 2020. Vuosien kuluessa ajatuksista on hävinnyt pois kireyttä, joka johtui epävarmuudesta, joka taas johtui siitä ettei tiennyt. Lohenpyrstö toimii kyllä ja jos hirsi seinällä ollessaan vääntyy ja rakoa tulee, laitetaan siihen pellavaa ja ollaan tyytyväisiä. Mökissä tarkenee ja se on pääasia.
Nostin veistetyn hirren paikoilleen ja yleensä se myös löysi paikkansa sujuvasti, kynsi otti alahirrenselkään joka paikassa – tämä vatupassivaran ansiosta. Kairasin vaarnanpaikat Makitalla. Kaira oli aika hyvä kampe, siinä riitti vääntö kolmikakkoseen reikään syvälle asti. Kolmikutosen kanssa homma kävi liian raskaaksi.
Reikien kairausta ajatellessa tulee mieleen myös se ”Kuolema kairaa”-taulu. Sitä on ihan paikallaan tässä vähän ajatella. Kun porailee korkealla reikää jäisen hirren selkään on siinä olemassa aika monta hasardijuttua päällekkäin. Se oli periaatteessa laatupora, jota muutkin veistäjät käyttävät. Toinen kahvoista on poran rungossa kiinni kahdentoista millin kierteellä. Muoviosat väsyivät ja kahva irtosi - aika vaarallinen homma. Laitoin ensin tilalle kuustoistasen kierretangon ja myöhemmin värkkäsin siihen aitan pitkän saranan, jolloin edellisen ongelman lisäksi hävisi toinenkin hasardi. Porakoneen kahvat olivat aivan liian lyhyitä suhteessa siihen vääntöön jota pora kohdistaa rakentajan ranteisiin siinä kohdassa kun pitkä jumittaa. Pari kertaa lensin alas hirren päältä ja se taulun juttu oli siinä läsnä, mutta molemmilla kerroilla oli jotain mistä ottaa kiinni.
Kun seulotaan kaikki hasardit niin on niitä muitakin. Aikaa myöten voi terän kiinnityskappale väsyä ja katketa. Ja aina ei terä pysy kairan hampaissa kun sen vetää ulos puusta. Nämä on aika kovia riskejä siellä ylhäällä. Ammattilaiseksi alettuani kehittelin vaarnapylväsporan, jolla kairasin reijät Lauluhuoneen seiniin ja muutamaan pienempään kehään. Systeemi oli teknisesti melko monimutkainen mekanismi ja painavakin. Sen sai akkuporalla kätevästi kiinni hirrenselkään ja hirsikaira napsautettiin käyntiin ja se sai painua hirteen omalla painollaan. Ei tarvinnut tasapainoilla hirren päällä enää. Systeemin periaate toimi hyvin mutta itse kampe oli liian painava ja se oli vähän äkikseltään kasailtu protomalli, jota piti aika monta kertaa hienosäätää pajalla.
Ajatuksissa oli tehdä vastaava alumiinirunkoinen ja kehitellä mekanismit sellaisiksi, että sillä mennään loppuun asti. Siinä vaiheessa ei ollut oikein saumaa alkaa sellaista värkkäämään, joten avuksi riensi toinen ajatus. Otin leveän laudan, sahasin sen kappaleiksi ja ruuvasin siitä tason, joka asettuu helposti ja tukevasti hirren selkään. Lavetin keskelle oli reikä, jota kautta terä painuu puuhun. Lavetista oli tarpeeksi laaja seisomataso. Hasardeja ei enää juuri ollut. Se saattaisi olla siinä.
Jatkoin idean kehittelyä myöhemmin. Tein vanerista ja jämäkästä kuormaliinasta version, joka oli kevyempi ja hioin sen muutenkin mitoiltaan niin hyväksi kuin taisin. Muutamia kehiä nousi ja sitten sain buustin tehdä hirsipylväsporasta 2.0 version. Siitä tuli toimivan oloinen kampe. Se oli selvästi edeltäjäänsä kevyempi. Uudistuneen version lastutrimmin toteutin hammatangon pohjalle. Tämä nosti toimintavarmuutta selvästi. Edellinen oli ketjuvetoinenvetoinen. Hidas ja raskasvääntöinen Makitan verkkovirtasekoitin korvautui Milwaukeen akkuporalla. Hieman rajoilla se siinä tehtävässä on, mutta kun herkällä tatsilla käyttää, niin homma toimii ja puolenkymmentä reikää syntyy per akku.
2.0 versiossa satsasin myös käytettävyyteen lisää. Kun laite laitetaan kiinni hirren selkään, ei siinä enää tarvitse toista akkuporaa. Löysin laadukkaan pikapuristimen, jonka avulla kiinnitys käy sujuvasti.
Vaarnat ja pellavat
Vaarnojen väliksi tuli noin syli, mutta jatkoskohdat, aukkojen ympärykset ja päätykolmiot saivat tiheämmän vaarnoituksen. Hirsikairassa oli 35 millinen terä, jolla sai aikaan 42 cm syvän reijän. Käytin hirren poissa paikoiltaan. Laitoin nitojalla 3 pellavakaistaa varausuraan ja avasin vaarnareikien kohdalta pellavan, jottei vaarna veisi sitä mukanaan. Eristeet sai näpäkästi paikoilleen sinkilävasaralla. Vaarnat iskin tuumaa vaille pohjaan asti. Vaarnat olivat eri mittaisia, joten vaarnatuurnana toiminut vasara toimi myös mittakapulana. Myöhemmin kun hirsityöstä tuli ammatti, vakioin vaarnanreikien pituuden, ja vaarnojen pituuden, jolloin riitti, kun tapin lyö 10 senttiä upoksiin akselinpätkän avulla.
Uusi hirsi jäi yleensä puoli senttiä alemman hirren yläpuolelle pellavan paineen vuoksi. Rako piti saada umpeen ja se onnistui parhaiten, kun laittoi muutaman hyvin jämerän liinakiristimen koko seinän ympäri ja vielä kajautteli isolla nuijalla pelkan selkään. Nyt kymmenen vuotta myöhemmin, teen varauskourusta sopivasti koreamman, jottei tuota vaihetta tarvitse tehdä ja hyvin eristäviä tulee näinkin. Tämä ja kaikki muukin käy vain paljon sujuvammin.
Koska käytän 32 millin reikiä, käytän vaaarnoja, jotka ovat pyöreitä. Tuohon reikään menisi noin tuuman kanttiinsa mittainen neliskanttinenkin palikka, mutta pyöreä on kestävämpi ja napakampi. Vaarnojen materiaaliksi otan mielellään mahdollisimman hidaskasvuista puuta.
Talon vaarnat veisti aika pitkälle Leena-Kaisa kirveellä, joka oli iso homma sekin. Mutta nyt neliskanttinen rima muuttuu pyöreäksi vaarnasorvissa. Akkuporassa on kiinni pultti, jossa lyhyt neliöteräsputken pätkä. Sen sisään sopii juuri tuo neliskanttinen rima. Oikohöylän terän päällä on vesijohtoputkista ja lankunpätkistä syntynyt sorvijigi. Höylä käyntiin ja porakone pyörimään. Sitten painetaan pyörivä rima putkien läpi ja höylänterä tekee siitä sopivan ryhelöisen pyöreää. Tulee napakka, muttei liian tivakka.
Homma jatkuu niin että pyöristynyt rima katkotaan 28 sentin pätkiksi ja samalla teroitetaan vaarnojen alapäät. Homma toimii niin, että ruuvataan sirkkeli sopivasti kiinni johonkin penkkiin ja käsikutteri siihen viereen, molemmat sopivaan asentoon ja terät pyörimään. Jonkinlainen rajoitinpalikka saa olla sirkkelinterän takana, niin toteutuu tuo vakiomitoitus. Siinä sitten pyöräytetään riman päätä kutterissa ja katkaistaan sirkkelissä. Pyöräytys ja katkaisu, pyöräytys ja katkaisu, ... näin aamusta iltaan ja vielä toinenkin päivä. Siinä on vaarnat kymmeneen saunaan, 1500 kpl. Mukava tehdä kun homma alkaa luistaa.
Mukavaa hommaa on pyörittää vaarnatehdasta, hörpätä välillä piimää ja sitten taas heilutella rukkasia. Aurinko lipuu, päivä kuluu, kasa kasvaa.
Karapuut
Ovi- ja ikkuna-aukkojen reunoihin laitoin karapuut. Tätä varten ruuvasin kahdeksan tuuman lankkuun kakkoskakkosen kiinni, niin, että se jatkui lankun yläpäästä karakielenä vielä noin viisitoista senttiä ylöspäin. Ja kun ovelle paikkaa muotoilin hirsiseinään, oli aukko siinä jo kehän veistovaiheen jäljiltä melko valmiina, mutta se mittojen tarkkuutus oli seuraavaksi vuorossa. Jos ovi oli metrin levyinen, lisäsin siihen kaksi kertaa karalankun paksuuden ja viisi senttiä niitä neljää eristerakoa varten. Tällä logiikalla määräytyi kaikkien aukkojen leveys. Karaurasta tein sopivasti väljän, niin että sinne juuri mahtuu pellavasuikale karapontin ja uran väliin. Ja ylhäällä karaura jatkui vähän kakkoskakkosta avarampana ontelona aukon ylittävään kamanahirteen. Sinne karakielen yläpuolelle jätin painumisvaraa noin 5% aukon korkeudesta. Karalankun ja kamahirren väliin jätin myös painumavaraa liki 5 %. Ohuen pellavakaistan nidoin karapuun selkäpuolelle ja kiilasin rakenteen paikoilleen. Pontti painui nihkeästi uraan – se piti kiilata siihen lekalla ja lankun pätkällä. Sinne se sitten painui ja asettui aloilleen. Vielä pitkillä ruuveilla alapää kiinni hirteen. Ja karan puoliväliinkin voi kiinnikeruuvin laittaa, kunhan sahaa sille karan lävistävän uran, jossa on kyllin laskeumavaraa.
Kun moottorisahalla jyrsii karauria hidaskasvuisten puiden päätyihin, on siinä kädet kovilla. Ikävin työvaihe.
Oltiin siis laskemassa niitä työtunteja. Aina joku kysyy että kauanko siinä menee kun jonkun kehän veistää. Montako tuntia? Päätykolmiot ja kurkihirsihommat vievät noin 150 h lisää. Kokonaisuus kipuaa 1300 tunnin paikkeille. Jos näpräilee 25 h viikossa – työ on tehty vuodessa. Täytyy siis jättää kanootti puun alle kesäksi. Leikki muuttuu työksi ja aikaa myöten työ leikiksi.
Silloin kun sain sahattua omatekoisella tukkisahalla ensimmäisen pelkkahirren, hypin riemuissani hangessa, pimeässä korvessa. Toinen operatiivinen huippuhetki tuli kehää pystyttäessä. Edessä oli pirtin kattoniskojen asennus. Melkein kymmenmetrisen puut oli saatava paikoilleen kiinni pirtin seinien ylimpiin hirsiin. Mietin saisinko tehtyä mittaukset niin tarkasti, ettei hirttä tarvisi käyttää piirtoasemissa lainkaan. Asiaa tarkoin punnittuani tajusin, että kyllä se onnistuu. Höyläsin niskojen asennuspinnat suoriksi seiniltä, niin että ne olisivat mahdollisimman passissa. Tutkin sitten siihen paikkaan asennettavan puun mittoja ja päättelin siitä, mihin korkoon seinällä tulisi lohenpyrstöjen alapinnat. Piirsin seinälle lohenpyrstön reunaviivat ja leikkasin öljykanisterin kyljestä sabluunaparin, joiden avulla pystyi varmistamaan, että sekä ura seinässä, että siihen tuleva pyrstö sopivat sopivan nihkeästi yhteen. Mittasin tarkoin myös seinien välisen etäisyyden, merkkasin lastuun.
Ja kannoin hirrenpätkiä ja raahasin trukkilavoja veistopaikalle työstöaseman tekoa varten ja niiden varaan laskin pitkän ja painavan niskapuun. Se piti saada passiin ennen kuin voi piirtää salvokset sen päihin. Siksi naulasin sen kylkiin, lähelle päätyjä kaksi naulaa, samalle etäisyydelle hirren selän korkeudesta. Ja viritin naulojen väliin linjalangan kireälle ja langan puolivälin paikkeille naulasin toiset kaksi naulaa aivan langan viereen noin puolentoista metrin välein. Niiden varaan laskin pitkän vatupassin ja nosturin vinssillä liikuttelin toista hirren päätä ylös ja alas, kunnes vatupassin kupla asettui aivan tarkasti viivojen väliin. Nyt vain piirtää ne salvokset tarkasti ja mittaa ne vielä uudetaan. että asemointi natsaa varmasti. Sitten vain sahaa aivan tarkasti viivoja pitkin ja kovertaa vielä sahanterällä näkymättömiinjääviä pystypintoja vähän koveraks. Ja veistää lopulta pinnat sileiksi taltalla ja kirveellä.
Ja niin tein ja koko päivä siinä oli kulunut ja hirsi oli nyt nostovalmis. Ja oli heinäkuun alku ja isä oli mennyt jo nukkumaan saunan vintille. Vinssasin hirren niin ylös kuin nosturissa varoja riitti ja vein sen kehälle ja laskin hahlojen suulle. Ja vähän suostuttelin sitä alkuun pelkkaraudalla ja se löysi tiensä hahlon alkuuun. Siitä jatkoin hirsinuijan kanssa eteenpäin. Kolautin toista päätä, joka laskeutui hahlossa hieman. Ja kiersin vastakkaiselle puolen ja kolautin hirren toista päätä. Sekin lähti painumaan. Ja muutaman kerran kuljin edestakaisin metsänpuolellle ja järvenpuolelle ja moukaroin puuta, joka painui yhä alemmaksi ja oli lopulta hahlon pohjassa molemmista päistään. Ja katselin miltä näyttää niskan ja seinän sauma ja se oli aivan tiivis. Tämä onnistui! Olin iloinen siitä ja huomasin sitten isän, joka oli saunan vintillä herännyt kumahteluun ja tullut rappusille istumaan ja nostanut käden ylös voitonmerkiksi aivan niin kuin silloin ennen, kun kaikki perunat oltiin saatu nostettua ylös maasta vähän ennen talvea.
Sen jälkeen homma oli lähinnä copypastea. Seitsemän niskaa asettuivat paikoileen samalla kaavalla. Ei siinä enää mitään haasteellista tai jännittävää ollut.
Siinä ne nyt ovat olleet jo viitisentoista vuotta. Hyvä että tuli nekin siihen laitettua ja juuri noin päin, juuret kohti järven rantaa. Vuosia myöhemmin otin piilupetkeleen ja ryhdyin sen avulla piiluttamaan niskojen kylkiä alhaalta päin. Kova oli se homma, yhden niskan sai vaivoin päivässä tehtyä, mutta niin kauniisti ne nyt siinä lainehtivat.
Vinssistä on pudonnut matkan varrella kuoret ja sähköosasto on ohitettu suoralla vedolla autonakusta moottoriin. Runkoon on pultattu uutta rautaa kiinni ja yhä toimii. Ei tarvi enää kovin pitkästi jaksaa. Sitkeä kampe!
Kommentit
Lähetä kommentti