KIVIJALKA

Ajatus porakivijalasta taisi olla alkuun ihan vain kevyt tuulahdus, vaan kohta alkoi jo tuulla jatkuvammin ja hieman myöhemmin oli selkä vaahtopäillä. Sellaista on nuori tekemisen vimma. Ei se esteitä näe, haasteita ja mahdollisuuksia kylläkin. Pitelemätön ja hieman yksisilmäinen vimma, joka sanoo siirtolohkareille; tulkoon kivijalka!

Tuumasta toimeen siis. Seuraavat hetket, päivät ja viikot askaroi ajatus kivenhalkaisun parissa kuin petäjän kylkiä rummuttava palokärki.

Mitenköhän nämä hommat on tehty muualla? Siitä on hyvä lähteä. Ja sangen näppärästi on tietoa tarjolla kun hetkisen seuloo klippien virtaa. Aika moni muukin pihaseppä tämän maailman kulmilla on miettinyt miten ison kiven saisi halkaistua. Merkillinen aikakausi on tällainen, kun silmänräpäyksessä voi tavoittaa esim. kiinalaisen kyläsepän videoklipin, jonka idikset on kohta jo käytössä Ylä-Savolaisella hirsityömaalla. 

Jonkin aikaa klippejä katseltuani aloin aavistella, että kivijalan teko tontin isoista kivistä on mahdollisuuksien rajoissa. 

Siispä, tehkäämme kivijalka näistä lohkareista jotka luonto itse on asetellut valmiiksi tähän pihapiiriin. Otetaan käyttöön myös nuo kivet, tuolta kujan varrelta. Niistä onkin helpompaa lohkoa harkkoja, kun ne on räjäytelty tieuralta joskus, on jo aika paljon valmista suoraa pintaan. Tehdään se osittain myös niistä vanhoista navetan pohjakivistä, jotka löytyi purkutyömaalta Laukkalasta. Siirretään aluksi nämä kaikki aihiot rannasta ja yläpihalta ja kujan varresta talon paikan luokse kaivurilla, siihen ei mene kuin hetki. Sitten alkaa se varsinainen homma.

Tehkäämme kivijalka.

Varsinainen homma 

Talon perustaksi tarvittavat noin sata kiviharkkoa saisivat olla aikalailla nelsikanttisia, ainakin näkyviltä osin ja korkeus saisi olla nelisenkymmnetä senttiä ja pituus puolesta metristä puoleentoista. Toleranssit on kohtuullisen huljakkaat, riittää kun kahden harkkokerroksen välisauma asettuu kutakuinkin vaateriin. Ylä- ja alapintojen huojunnan voi hävittää sorakeilan ja leveän listan taakse, tämä helpottaa hommaa huomattavasti.

Homman ydinhaasteet on siinä, että miten käännellä isot kivet sopivaan asentoon ja kuinka halkaista ne. Kääntely on tarkoitus tehdä omatekoisella nosturilla, joka jo seisoo talomontussa, joten siltä osin kaikki on jo valmista. 

Entäs halkaisu. Miten kivenjärkäleistä tehdään harkkoja? Miten halkaisulinjan saisi menemään sieltä mistä haluaa? 

Kun kalastajan pojat muuttivat pohjoisesta etelään ja ryhtyivät nikkaroimaan talojansa kaupungin kylkeen oli siellä edessä samanlaiset isot kivet, jotka piti saada pois tieltä. Kiven juureen sytytettiin nuotio, jonka lämmössä se vähin erin mureni. Se oli hyvä konsti.

Yksi seppä kertoi, että ennen on kiviä halottu niin, että poltetaan tervassa uitettua köyttä kiven pinnassa ja lämpö halkaisee. Toimisiko sitten napalmi? Kiven pintaan napalmivyö ja tulta perään! Pitää kokeilla. 

Valmistin napalmin samalla reseptillä, jonka isä oli neuvonut venekitin tekoon. Veneet kyllä kelluivat melko hyvin, mutta kivet eivät halkeilleet. Tuli vain musta rantu pintaan ja tehokasta nuotion sytykettä pitkäksi aikaa.

Entäs etanadynamiitti? Sillä saa kyllä kiven halkeamaan, mutta pieni pussillinen maksaa aika paljon. Yksi reikä vetää massaa puoli desiä. Tehdään noin pari tuhatta reikää ja odotellaan milloin rasahtaa. Taitaa tulla liian hidas ja kallis operaatio. Pitäisi saada homma kulkemaan jouhevammin. 

Youtuben kiviklippen äärellä tuntui homma ratkeavan. Ei se näytä olevan sen kummempaa kuin että porataan rivi reikiä kiveen, laitetaan kiilat paikoilleen, naputellaan hetkonen ja sitten kuuluu krak. Siinä se. Näyttää niin kätevältä, että täytyy kokeilla. 

Ostin poravasaran ja kymmenen kivikiilan satsin. Porasin reikiä riviin kiven selkään, laitoin kiilat ja naputtelin vähän aikaa. Ensin kivi ritisi ja sitten halkesi.

Poravasaralla reikiä kiveen.

Noin vaaksan välein, noin neljän tuuman pituisia, halkaisija kuusitoista.

Rits ja kräks.

Parin tunnin puuhastelun jälkeen tein muutaman havainnon; 

Kivien poraaminen oli hidasta, kun käytössä on kevyt poravasara ja kahdenkymmenen millin terä. Täytyisi kulkea sujuvammin.

Lisäksi ensimmäinen terä oli jo hajonnut. Kuumuus irrotti timanttipalat nopeasti. 

Havainnoista ikävin oli se, että poravasaran tärinä oli jäänyt käsiin. Tajusin, että sadan harkon louhinta tähän tapaan hajottaisi hermot käsistä. Lisäksi homma vie aikaa liian paljon. Ja jos kalliita kiviteriä alkaa mennä tätä vauhtia, tulee harkolle aikalailla hintaa. Pitäisi keksiä halvempi ja nopeampi tyyli ja sellainen joka ei invalidisoi.

Edessä oleva este tuntuu likimain seinältä. Ajatus etsi reittiä eteenpäin kuin puro louhikossa. Mielessä risteili vaihtoehtoja; Löytyisikö jostain läheltä vanhoja porakiviharkkoja. Ei tarvisi tehdä muuta, kuin nostella paikoilleen. Pikku homma olisi se, mutta iso homma on saada käsiin ne tonnit. 

Vai pitäisikö luovuttaa ja muurata perustus jostakin standarditavarasta? Kun miettii, että käsinveistetty kehä seisoisi jonkun betonisokkelin päällä, se tuntuu kyllä aika vieraalta ajatukselta, riitasointuiselta.

Mutta hirsi ja kivi sen sijaan ovat kuin luotuja toisilleen. Siinä ei mikään haraa vastaan, kun niitä mielessään sommittelee päällekkäin. Ja kaksi kerrosta niitä pitäisi olla, että olisi kehän alla metrin verran tilaa tuulelle. Semmoinen talo ei pehkaannu maakosteudesta kai milloinkaan, vielä kun isojen kivien raot täytetään kiilakivillä niin, että ilma pääsee virtaamaan joka raosta. Ja kaksi niitä kivikerroksia pitää olla senkin vuoksi, että pirtti näyttäisi seisovan ryhdikkästi, eikä olisi polvillaan.  

Pitäisi ensin hoitaa tuo ongelmista hankalin. Porakonetta ei siis voi pitää kädessä, kun on niin paljon porattavaa. Poravasaran olisi pysyttävä samassa asennossa porauksen ajan ja lisäksi porauspaineen olisi oltava juuri sopiva koko ajan. Miten se onnistuisi? 

Kun miettii ensin tarkasti ongelmaa ja sitten menee pois ja kulkee aivan toisiin maisemiin ja ajatuksiin, niin yhtäkkiä saattaa vastaus pudota käsiin kuin tyhjästä. Ajatusten virrassa vonkaleet vaeltaa. Siima kiristyi ja ratkaisu tipahti taas jostain. Ihme ja kumma. 

Hitsasin romulaatikon silpputavarasta istukan, johon poravasaran saa helposti kiinni ja irti. Tämän jatkeeksi laitoin toistametrisen neliskanttisen huonekaluputken, jonka sujautin seuraavan kakiiberin huonekaluputken sisään. Oli syntynyt luistava teleskooppiratkaisu. Paksumman neliöputken yläpäähän hitsasin latan pätkän, johon porasin reiän jämerälle pultille. 

Syntyneen järjestelmän ripustin roikkumaan korkeaan kolmijalkaan, jonka tein kakkoskakkosista. Kolmijalan huipun sijaintia siirtämällä sai porauskulman juuri sopivaksi. Romuraudasta väsätty teleskooppi-istukka piti poraa vakiosuunnassa ja antoi poralle myös vakiopaineen. Pieni oivallus ratkaisi koko homman. Muuten olisi saattanut tulla se betonijalka hirren alle.

Maastopylväspora.

Kaksikymppisen kiviterän vaihdoin kuustoistaseen ja rälläköin kivikiilat kuustoistasiksi. Nyt oli reikäkoko sopivan pieni porakoneelle, mutta riittävän suuri kiven halkaisuun ja riittävän suuri sikälikin, että kuustoistaset kiilat vielä kestävät suht pitkään käytössä.

Kuudentoista millin reikä oli siis aika optimaalinen näiden kolmen muuttujan välillä. Nelitoistanen olisi ollut auttamatta alamittainen, sellaiset kiilat olisivat muhjautuneet aivan liian nopeasti. 

Löysin tiedon, että kiviterän käyttöikä seitsenkertaistuu, kun porataankin veden kanssa. Niinpä laitoin Kuikan pilssipumpun kaivoon ja kytkin siihen pitkän silikoniletkun. Pumpun paine riitti juuri ja juuri norottamaan vettä kivityömaalle saakka. Poistui samalla pölyongelmakin. 

Näppärä systeemi siihen, että letkusta norottava vesi osuisi suoraan porauspisteeseen syntyi suuresta mutterista, johon rautalangalla kiinnitin silikoniletkun pään. Terä painui mutterin läpi kiveen ja letku pysyi hollilla. 

Nyt pelaa vesityskin.

Ajettuani loppuun Bossin poravasaran siirryin Makitaan. Bossilla taisi tulla reikiä parisen tuhatta. Se oli hyvä kampe. Makitassa oli ongelmana, että se sämppäsi teriä aivan eri tahtiin. Terä ei niinkään särkynyt kärjestään, vaan kuumeni istukan päästä kunnes murtui. Ongelman ratkaisuksi kehittelin vesi-istukan peräkoukun suojuksesta, jonka kautta kaivon vesi valui alas terälle.

Kiviharkkojen teko

Edessä on kuution kivi, tummanharmaa, vaalearaitainen, ilmeisesti gneissi. Se halkeaa helpoiten syiden suuntaan kuten puu. Etsitään alkuun sopiva halkaisulinja. Laitetaan maastopylväspora kiven päälle, vesi juoksemaan ja pora kilisemään. Kuustoistanen terä painuu parissa minuutissa kymmenen sentin syvyyteen. Se riittää. Heilautan sitten istukasta poran vaaksan verran eteenpäin ja irrotan otteen. Terä painuu kevyesti kiveen. Vesi vie pölyt ja kuumuuden. Kohta on kuusi reikää suorassa rivissä ja kaikki on samassa tasossakin, koska kolmijalka on kokoajan seissyt liikkumatta paikoillaan. 

Laitan metallilipuskat reikiin, öljyän kiilat ja laitan reikiin. Naputtelen kiilat tiukalle. Jokainen niistä soi hieman eri sävelellä. Lyönti lyönniltä nousee sävelten korkeus. Kiilojen kiristely on kuin ksylofonin soittoa – voimaa ei isommin tarvitse. Kiristelee vain tasaiseen tahtiin kaikkia kiiloja; vaikka kymmenen kierrosta tai parikymmentä, tai kolmekymmentäkin. Jossain vaiheessa alkaa tuntua ettei kiilat enää oikein etene ja sitten pian alkaa kuulua ritinää ja kohta hieno murtumaviiva kulkee kiilalta kiilalle. Kivi on haljennut. 

Vielä muutama napautus ja halkeama laajenee. Ja sitten varovasti kiilat ja lipuskat pois ja sorkkaraudat loveen ja kiilahirrenkappaleet ja mitä siinä käden ulottuvilla on. Ja sitten on puoliskot erillään. 

Jos hyvin kävi, on tuore halkaisupinta kohtuullisen suora. Toisinaan se kuitenkin lohkeaa niin viistoon, ettei siitä tule kelvollista kivijalan ulkopintaa. Mutta jos reiät poraa aivan tarkasti samaan tasoon ja laittaa niitä riittävän tiheään, onnistuu varmemmin. 

Ajan nosturin puomin kiven kohdalle. Käärin seuraavan lohkareen lenkkikettinkiin ja vinssaan sopivaan asentoon porausta ajatellen. Sitten vain uutta reikää ja kiilaa kiven selkään. Aika nopeasti alkaa jälkeä syntymään. Muutaman harkon jälkeen poraussysteemin käyttö jouhevoituu ja tulosta alkaa tulla. Hyvä juttu. 

Lisään löylyä. Kun yksi kivi on porautumassa, vinssaan seuraavaa sopivaan asentoon tai hakkaan kiiloja edelliseen. Harkkopaja alkaa pyöriä, optimitila löytyy, kun kolme kiveä on samaan aikaan työn alla. Saa kokoajan touhuta ja kaiken aikaa pelttorien läpi kuuluu kiviporan kilinä. 

Kuistin alle puolet pienempiä.

Vähitellen poraustahti hiipui. Muutaman kymmenen reijän jälkeen vaihdoin terän. Teroitin rälläkällä timanttiin uudet särmät ja purenta palautui vahvaksi. Yhdellä terällä saa tehtyä viisi harkkoa, eli suurin piirtein sata reikää. Sitten timanttipää on lopussa. Teriä koko savotta nielaisi parisenkymmentä. Käytin alkuun kalliita teriä, mutta testattuani Bilteman ja halpahallin vitosen teriä, huomasin ettei ne olleet sen huonompia. Liekö saman tehtaan tuotoksia.

Pieniä lisähaasteita lohkomissavottaan toi kivien laatuvaihtelu. Jotkut halkeilivat miten sattuu, melkeinpä murenivat. Noin joka kymmenes aihio osoittautui rapakiveksi. Ja niihin vanhan navetan kiviin sai porata reikiä selvästi tiuhempaan ja kiilat piti hakata paljon tiukempaan. Ne oli graniittia. Suurin osa aihioista oli kuitenkin gneissiä, joka lohkesi helmpommin. 

Jossain vaiheessa syksyä alkoi sadella. Virittelin kevytpeitteen työpisteen yli ja homma jatkui. 

Se syksy kului aikalailla kiviä lohkoen. Silloin kun kaikki sattui onnistumaan sain tehtyä kymmenkunta harkkoa yhdessä päivässä. 

Maastopylväspora remontissa.

Kivisokkelin kasaus

Alkuun tarvii harkkojen joukosta löytää se kivi, joka näyttää parhaimmalta nurkkakiveltä. Sitten nosturin puomin sen ylle. Lenkkikettinkiä monta kierrosta kiven ympäri ja ketjut toisiinsa kierretangoilla. Taljan koukku kettingin silmukkaan ja kivi ilmaan. Puomi anturan kulman päälle ja kivi paikoilleen.

Kokeilin kiven alla asennussoran käyttöä, mutta hylkäsin idean, koska se ei antanut vakaata tukea. Siirryin käyttämään kiilakiviä ja se toimi, mutta myöhemmin huomasin että puukiilojen avulla saa esiasennuksen tehtyä ihan parhaiten. Ensin ne ja sitten vasta kiilakivet.

Laitetaan tämä tuohon. 

Uuden kiven valikoinnissa oli huomioitava aina edellisen muodot, jotta ne sopisivat mahdollisimman hyvin yhteen. Lisäksi mietin että parhaiten onnistuneet harkot löytäköön paikkansa julkisivun puolellta ja suurin piirtein onnistuneet sopii vähän varjoisempiin kohtiin. 

Leena-kaisa kärräsi kottikärryillä kiilakiviä anturan ympärille ja niitä kului paljon. Kun uuden kiven oli saanut kangettua sopivaan korkoon ja asentoon, se oli vain muutaman kiilakiven varassa. Se täytyi siis vakauttaa. Jokaista harkkoa lukitsemaan sai naputella parikymmentä pikkukiveä. Sopivasti kivien pinnat nyhräytyivät niitä naputtaessa ja hyvin jämäkästi ne asettuivat toisiaan vasten, lukittuivat paikoilleen.

Kiilakiviä raot täyteen.

Asennustapa jalostui - on paljon helpompi tehdä se puukilojen avulla.

Toisen kivikerroksen asennus oli haasteellisempi homma. Monin paikoin oli kiilattava vastakkain tulevista kivistä paloja pois, että onnistuisi. Jokaiseen rakoon naputtelin pieniä kiviä ja harkot asettuivat jämäkästi sijoilleen.

Pienemmät kulkee näinkin.

Kulmakivi

Kuistin harkkoja seinustalla

Syksyn ajan oli poravasara kilissyt ja puomi pyörinyt. Kivijalka oli noussut nopeammin, mitä olin kuvitellut. Kerrankin näin. Homman loppu häämötti jo. Nostelin ja kiilasin työmaalampun valossa, oli lokakuu ja pimeää.

Yksi ihmetteli, toinen kummasteli ja kolmas kyseli miksi et valitse helpompaa tietä.

Mikähän olisi helpompi tie?

Tuntuu helpolta painia kivien ja hirsien kanssa. Siinä ole mitään epäselvää.

On logiikka, johon voi nojata. On sopivasti vastusta ja riittävän mielekäs määränpää että viitsii tehdä sen.

Saa lihakset liikettä ja aivot happea. Ei tule pää kipeäksi, se paremminkin toipuu kivusta, jos sitä joskus sattuu olemaan. 

Jos jotain tietä pitkin kulkee, kuinkahan paljon lopulta on kyse omasta valinnasta? Edessä vain aukeaa polku ja jalat ottaa askelia ihan vain tottumuksesta ja se tuntuu usein luontevalta. Vesi virtaa pitkin uomaa,

 kivi muuttuu harkoksi, korven kuusi seinähirreksi, vähin erin syntyy talo, hyvät elon kehykset, joissa voi sitten hetkisen majailla ja katsella maailman piirii. Kunnes tulee aika lähteä ja jotkut muut sitten asettuvat taloksi. Tuntuu kummalliselta ajatella, että joku muu pitäisi tätä pirttiä kotinaan. 

Kännykkä tärähti ja vastasin. Sieltä soitti mies joka on rakentanut perheelleen pienen linnan Hämeeseen. Lopetettuamme puhelun, nappasin moottorisahan, hain taapelin alta nipun sateelta säästyneitä rimoja, katkoin ne ja laitoin tulet saunan pesään. Parin tunnin päästä pimeälle tonttitielle ilmestyi musta Defender vetäen perässään valtavan pitkää asuntovaunua. Menin ohjaamaan ja laitoja hipoen saimme yhdistelmän läpi liittymästä. Olimme saaneet harvinaisia vieraita. 

Vieraita!

Parin seuraavaa päivän aikana tehtiin kivijalka porukalla valmiiksi. Nuorin kivimies oli hiljattain koulunsa aloittanut, mutta iästä huolimatta kaverilla oli jyvä kohdallaan kiviperustuksen teossa.

Kivijalka valmistui. Murtoselkä oli vielä sula. Edessä hirrenveistotalvi. Oli paikallaan keräillä voimia ja ravintoa tulevaa varten. Siispä verkot syvänteen laitaan.

Murtoselän lahna - kilon vonkale. 

Sen voimin siirtyy taapelista kehälle hirsi, 

jopa kaksikin.

Kivi & hirsi