Kuusen siemeniä lenteli tuulessa. Kevät eteni ja kivien välistä juoksivat vedet järviin. Murtoselkä tummui ja repesi keskeltä, sulaan laskeutui lintu. Yli jääkenttien, läpi valoisien öiden kaikui kuiikkka, kuiiikkka, kuiiikka, kui. Kaunis ja painava laulu. Mitä se lauloikaan?
Jos sellaisena yönä soutaa järvenselkää, jättää veneen lipumaan ja kuuntelee, siellä se pian taas laulaa. Ääni purkautuu ilmoille linnun uumenista, kantaa yli selän, siroutuu kivistä ja kallioista eri suuntiin, vaimenee muttei katoa. Kuin vene olisi ankkurissa suuren katedraalin keskellä ja sen holveissa kaikuisi alkulinnun ääni.
Siinä voi häivähdyksen verran aistia jotain mikä on aina ollut, on yhä ja jonka soisi aina jatkuvan. Kuin astuisi kilpikaarnaiseen honkametsään tai kävelisi ikivanhan kaupungin kaduilla. Linnun äneen on kinostunut paljon aikaa, tulee tyynempi olo sen kuulossa. Olen täällä ohikulkumatkalla, kaadan puita, kiilaan kiviä halki, rakentelen tuulensuojaa. Tuulensuojaa.
Jos tarvisi suojautua vain pohjoisen tuulia vastaan, ei tarvisi juuri muuta kuin lautaseinän, kaminan ja pilkepinon. Siinä oisi rakennusta riittämiin. On riemu kun saan tulla sellaiseen kämppään, kun kelit erämaassa äityvät rajuiksi.
Sitten on niitäkin tuulia, jotka eivät pysähdy edes paksuimpaan hirsiseinään - vaikka hirret olisi tervantuoksuisia Värriön petäjiä. Ne tuulet menevät läpi ikipuiden ja ihon ja luiden, jos ihminen on pahoin kylmettynyt. Mistä löytäisi levon sellainen sielu?
Kun viimeinen lastu on veistetty ja kirves kädestä kirvonnut ja nimi kiveen kaiverrettu, mitä jää.
Ne kirjaimet kyllä säilyvät siinä aika pitkäänkin, mutta nimi haalistuu ja haihtuu pian pois ihmisten mielistä. Elämä jatkaa matkaansa, virta vierii, kummulla kynttilät lepattavat kunnes sammuvat ja liljojen terälehdet varisevat maahan ja peittyvät lumeen.
Elämän jälkikaiku, jalanjälkiä maassa, kirveen puussa, sanan mielessä. Kaikki se hyvä tai vähemmän hyvä jää kaikumaan. Jos jokin hyvä aikomus ehti jalostua teoksi asti, jäi siitäkin jotain. Sehän saattoi olla jotain yhtä kaunista kuin kuikan laulu jääkenttien yllä kevään yössä. Kenties se tavoitti jonkun ennen kuin ohentui hiljaisuudeksi. Eikä sittenkään kadonnut aivan kokonaan. Jäi hiljaisuus, joka ei ollut tyhjää.
Siihen kaikuun ei kannata nimikirjaimiaan kaivertaa, ei ne taida siinä oikein pysyäkään. Tai jos pysyisivätkin, niin näyttäisivät aika kornilta. Jos antaisi sen kaiken vain virrata läpi asettumatta sen tielle.
Tuota kevätöistä laulua kuullessaan voi soutaja havahtua kaipaamaan elämäänsä ajattomia rakennuspuita. Näkymättömiä, katoamattomia. Millaisia puita kannattaisi kuskata mielen rakennustyömaalle ja sielun. Missä niitä kasvaa?
Kesän myötä kuikat hiljenivät. Reviirit oli paalutettu ja asumaan asetuttu. Ne sukelsivat syvänteisiin muikkujen perässä ja hautoivat louhikoissa hiljaa muniaan. Sitten kuoren löi rikki uusi kuikka. Alkusoluista oli muotoutunut linnun alku, josta kesän mittaan kehittyisi laulaja karujen selkien. Ja kun vanhat kuikat aikanaan väsyivät ja painuivat pohjaan, tulivat uudet, aina uudet.
Tuli meidänkin vuoro tulla siellä käymään. Se alkukesän päivä oli jo yöksi tyyntynyt. Oltiin purjeet reivattu ja ajeltiin moottorilla kolmestaan. Maantiesillan kohdalla kallistettiin venettä, ettei masto tökkäisi teräspalkkiin. Salmi leveni ja eteen aukesi selkä. Tutkimme tarkasti karttaa, koska olimme ensimmäistä kertaa siellä päin. Ehkä jossain päin huuteli kuikkakin, mutta ei sitä kuullut moottorin metelin yli. Yöpaikka löytyi keskeltä selkää, kylän väki oli rakennellut Murtosaareen laavun. Se oli kaunis ja viihtyisä majapaikka. Löydettiin liiteristä kuivia puitakin ja tehtiin rannalle tulet. Nukahdettiin laavun suojiin.
Jäi toiset aamulla nukkumaan, kun lähdin purjehtimaan selälle aamutuuleen. Annoin mennä pienessä aallokossa kohti virran niskaa ja sitten takaisin päin. Tietämättäni kävin kääntymässä tulevan kotipaikan edustalla.
Kommentit
Lähetä kommentti