ALUSSA oli siemeniä tuulessa Ne olivat tulevien seinähirsien siemeniä. Ja kevät eteni ja kivien välistä juoksivat vedet järviin. Ja selkä tummui ja repesi keskeltä. Sulaan laskeutui lintu. Yli jääkenttien, läpi valoisien öiden kaikui se ääni. Kuuiikkka, kuiiikkka, kuiiikka, kui. Kaunis ja painava laulu. Mitä se lauloikaan?
Jos sellaisena yönä soutaa järvenselkää, jättää veneen lipumaan ja kuuntelee. Siellä se taas pian laulaa. Ääni purkautuu ilmoille vesilinnun uumenista, kantaa yli selän, siroutuu kivistä ja kallioista eri suuntiin, vaimenee, melkein katoaa. Niin kuin vene olisi ankkurissa suuren katedraalin keskellä ja sen holveissa kaikuisi alkulinnun ääni.
Siinä voi häivähdyksen verran aistia jotain mikä on aina ollut ja vieläkin on ja jonka soisi aina olevankin, jotain arvokkaan tuntuista. Kuin astuisi kilpikaarnaiseen honkalehtoon tai kävelisi ikivanhan kaupungin kaduilla. Ääneen on kinostunut paljon aikaa, tulee tyynempi olo sen kuulossa. Minä ihminen olen täällä kuin ohikulkumatkalla, värkkäilemässä näitä hommia jonkun aikaa tässä kuusikossa. Kaadan puita, kiilaan kiviä halki, rakentelen tuulensuojaa. Tuulensuojaa..
Jos tarvisi suojautua vain pohjoisen tuulia vastaan, ei tarvisi juuri muuta kuin lautaseinän ja kaminan, siinä oisi rakennusta riittämiin. On riemu kun saan tulla sellaiseen kämppään, kun kelit erämaassa käyvät karuiksi. Sitten on niitäkin tuulia, jotka eivät pysähdy edes paksuun hirsiseinään. Ei vaikka seinää varten olisi kaadettu viimeiset mäntyvanhukset Värriön erämaasta. Se menee läpi ikipuiden ja ihon ja luiden - jos ihmisen sisälle on jäänyt kylmä asumaan.
Kun se viimeinen lastu on veistetty ja kirves kädestä pois laskettu ja minut peitellään ja nimeni kaiverretaan kiveen kultaisin kirjaimin. Ne kirjaimet kyllä säilyvät siinä pitkäänkin mutta nimi haihtuu pian mielistä pois, unohtuu. Ja elämä jatkaa matkaansa ja elävät keskittyvät eläviin. Ja haudalla kynttilät jonkin aikaa lepattavat ja sammuvat ja liljojen terälehdet varisevat maahan, peittyvät lumeen.
Elämän jälkikaiku, jalanjälkiä maassa, kirveenjälkiä puissa, sanojen jälkiä toisten mielissä. Kaikki se hyvä ja vähemmän hyväkin, ne jäävät ja siellä vaikuttavat. Ja jos joku jalo aikomus ehti jalostua teoiksi, jäi siitäkin jotain. Sehän saattoi olla yhtä kaunista kuin kuikan laulu, joka kevätyössä kaikui jääkenttien yllä ja moni korva saattoi kuulla sen. Sai kuulla. Kenties se tavoitti ja hiljensi kuulijan ennen kuin ohentui hiljaisuudeksi, eikä sittenkään kadonnut kokonaan. Jäi hiljaisuus, joka ei ollut tyhjää.
Siihen kaikuun ei kannata nimikirjaimiaan kovertaa. Ei kai ne siinä pysyisikään. Tai jos pysyisivätkin, niin ne näyttäisivät aika kornilta. Jos kuikan laulussa roikkuisi mukana ylimääräisiä kirjaimia tyyliin – I Wa s H e r e, ei se kuulosta erityisen hyvältä. Jos antaisi sen vain mennä läpi. Ei asettuisi sen tielle, eihän sitä tarvitse omistaa, ei oikein voikaan. Ei se taivu siihen.
Tuota kevätöistä laulua kuullessaan voi soutaja havahtua kaipaamaan elämäänsä ajattomia rakennuspuita. Että se mitä täällä saa aikaiseksi, olisi enimmäkseen kaunista ja kestävääkin. Ettei sitä tarvisi erityisemmin hävetä, ei heittää menemään.
Kesän myötä kuikat hiljenivät. Reviirit oli paalutettu ja asumaan asetuttu. Ne sukelsivat syvänteisiin muikkujen perässä ja hautoivat louhikoissa hiljaa muniaan. Sitten kuoren löi rikki uusi kuikka. Alkusoluista oli kehittynyt uusi lintu, laulaja karujen selkien. Ja kun vanhat kuikat aikanaan väsyivät ja painuivat pohjaan, tulivat uudet, aina uudet.
Tuli meidänkin vuoro tulla siellä käymään. Se alkukesän päivä oli jo yöksi tyyntynyt. Oltiin purjeet reivattu ja ajeltiin moottorilla kolmestaan. Maantiesillan kohdalla kallistettiin venettä, ettei masto tökkäisi teräspalkkiin. Salmi leveni ja eteen aukesi se selkä. Tutkimme tarkasti karttaa, koska olimme ensimmäistä kertaa siellä päin. Sitä oli oppinut tutkimaan, kun joskus oli potkuri hajonnut kiveen. Ehkä jossain päin huuteli se kuikkakin, mutta ei sitä kuullut moottorin metelin yli. Yöpaikka löytyi keskeltä selkää, kylän väki oli rakentanut Murtosaareen hirsilaavun. Se oli kaunis ja viihtyisä majapaikka. Löydettiin liiteristä kuivia puitakin ja tehtiin rannalle tulet. Nukahdettiin katon alle. Kiitos kylän väelle!
Toiset jäi aamulla nukkumaan. Teki mieli mennä purjehtimaan selälle aamutuuleen. Annoin mennä pienessä aallokossa väylää pitkin paluusuuntaan ja sitten takaisin. Tietämättäni kävin kääntymässä mutkan tulevan kotipaikan edustalla.
Tässä jutussa nyt jää langanpäät jossain määrin auki. On kuitenkin raotettu sitä maisemaa, johon pian astuu innokas uudisraivaaja.
Kommentit
Lähetä kommentti