PIENI HIRSIKEHÄ Murtoselän äärellä korvessa kasvoi pitkiä kuusia, juurillaan kiviä ja sammalta. Entisajan seinävärkit. Se oli lokakuuta. Kuurainen aamu nousemassa selän takaa. Sääli olisi rikkoa sellaisen syysaamun rauha, mielummin antaisi sen vain viipyä, mutta. Nykäisin sahan käyntiin ja annoin terän painua kilpikaarnan läpi vanhaan puuhun. Iso mänty kaatui varvikkoon. Siitä alkoi pesänteko. Tähän pudotan ankkurin Siinä on nyt iso mänty pitkällään maassa. Ikää sillä on vähän toistasataa vuotta, kaunis vanha puu, reilut kaksi vaaksaa juuresta. Jos tekisi huussista vähän pottulaatikkoa isomman. Pohja saisi olla puolitoista metriä kanttiinsa, korkeutta vähän yli kaksi metriä. Karsin nyt alkuun, sitten pätkin sen. Siitä tulee puolenkymmentä tarpeeksi paksua tukkia. Veistän ne ensin seinälle ja mietin sitten lisää. Karsinta Hän ajoi uudella sahallaan tankin toisensa perään kaasu pohjassa. Sahasi tukit korvakuulolta noin neljän tuuman pelkoiksi. Sahan sointi oli tiukka ja särötön. Kaikk
ALUSSA oli siemeniä tuulessa Ne olivat tulevien seinähirsien siemeniä. Ja kevät eteni ja kivien välistä juoksivat vedet järviin. Ja selkä tummui ja repesi keskeltä. Sulaan laskeutui lintu. Yli jääkenttien, läpi valoisien öiden kaikui se ääni. Kuuiikkka, kuiiikkka, kuiiikka, kui. Kaunis ja painava laulu. Mitä se lauloikaan? Mitä se lauloi? Jos sellaisena yönä soutaa järvenselkää, jättää veneen lipumaan ja kuuntelee. Siellä se taas pian laulaa. Ääni purkautuu ilmoille vesilinnun uumenista, kantaa yli selän, siroutuu kivistä ja kallioista eri suuntiin, vaimenee, melkein katoaa. Niin kuin vene olisi ankkurissa suuren katedraalin keskellä ja sen holveissa kaikuisi alkulinnun ääni. Suuren katedraalin keskellä Siinä voi häivähdyksen verran aistia jotain mikä on aina ollut ja vieläkin on ja jonka soisi aina olevankin, jotain arvokkaan tuntuista. Kuin astuisi kilpikaarnaiseen honkalehtoon tai kävelisi ikivanhan kaupungin kaduilla. Ääneen on kinostunut paljon aikaa, tulee tyynempi olo sen